Pukinsarvinen p..kele

Tämän kesän ensimmäinen maantielenkki tuli ajettua tänään. Sirkkelissä tuunattu käsi ei ole kestänyt aiemmin vaihdekahvoissa roikkumista, mutta tänään kaikki tuntui onnistuvan. Olen myös yrittänyt ohjelmoida pääkoppaani uutta proseduuria, jonka mukaan ajattelin loppukesän ajella. Uuuden toimintamallin mukaan pääasiassa tulee olemaan hauskanpito.. tai oikeastaan epämukavuuden ja tylsyyden välttäminen. Hommassa pitäisi olla jotain järkeä jotta tuloksena olisi miellyttävä olotila, eikä fillarointi alkaisi maistumaan puulta.

Epämukavuuden välttämisellä en tarkoita sitä, etteikö lenkillä saisi kärsiä. Päin vastoin, lenkillä pitää kärsiä, ja vieläpä oikein kunnolla. Esimerkiksi tämän päivän lenkillä kärsimystä piisasi niin, että välillä oikein kirosin että pitääkö sitä tälläkin pyörän p..llä kihnuuttaa näitä ylämäkiä.  Jonkinlaisen aavistuksen ajoreitistäni saa alla olevasta gps-träkistä. Eli yhtä ja samaa ylämäkeä ylös alas ja vieläpä samalla vaihteella koko ajan. Alamäkeen huimalla kadenssilla ja ylämäkeen sitten vähemmän huimalla.

Vältyinkö epämukavuudelta? No en totisesti. Mutta, homman pointsi on se, että tunnin rypistyksellä sain jalat siihen kuntoon, että tiesin ajaneeni. Ja mikä tärkeintä, myös päässä tuntui hyvältä. Jos olisin pyöritellyt kolme tuntia tasavauhtista lenkkiä, olisin toki kerännyt kilometrejä ihan eri tavalla, mutta tuloksena olisi ollut melko turhanpäiväinen lenkki. Kovin montaa kolmetuntista lenkkiä ei viikossa viitsi tehdä, sen sijaan tunnin rypistyksen voin tehdä milloin vaan.

Totta kai pitkiä lenkkejä tarvitaan, jos aikoo pyöräilijänä pysyä jonkinlaisessa kunnossa. Mutta niitä kun on tahkonnut aikansa, ne alkavat muuttua melko arkiseksi pyörittelyksi. Suomen luonto ja ilmasto onneksi huolehtii siitä, että maisema muuttuu. Talvella tuo kolmen tunnin lenkki saattaa kilometreinä mitattuna olla varsin vaatimaton, mutta suorituksena "pään sisällä" tarkasteltuna vuoden tähtihetkiä. Pitkät lenkit aion jatkossa tehdä maastopyörällä jotta homma olisi mukavaa.

Oikeastaan äärimmäinen, hetkittäinen epämukavuus on siis epämukavuuden välttämisen kannalta suorastaan välttämätöntä. Etkö ymmärtänyt? Ei se mitään, en minäkään, onneksi minun ei tarvitse olla sepustuksistani vastuussa. Ja tämä ei ole harjoitteluohje... kaukana siitä. Mutta ensi kerralla, kun on tullut aika kärsiä pyörän selässä, kannattaa se tehdä kunnolla.

Merida MTB Finlandia 2013

Helmikuussa lähetin voimieni tunnossa ilmoittautumisen ko. peijiaisiin. No kesä on mennyt sitten pyöräilyn kannalta munilleen käsivammasta toipumisessa, mutta silti aion tapahtumaan osallistua lahtelaisen maastopyöräilyn kannatushengessä. Eilen, kun olin heinäkuun ensimmäisellä pyörälenkillä, törmäsin Messilässä rataan tutustumaan tulleeseen ryhmään ja roikuin perässä melkein koko reitin. Reitti on koko lailla sama kuin edellisvuosina, eli sopivasti polkua, kovavauhtista, siis  todella kovavauhtista laskua hiekkatiellä ja armotonta ylämäen jyystämistä.  Teknisiä kivikoita on kolmella polkuosuudella, muuten polut ovat Messilälle tyypillistä juurakkotäristelyä. Oikeastaan todella mukava rata. Puolenkuntoisena tuonne on turha lähteä sijoitusta hakemaan, mutta saapahan nauttia kisafiiliksistä. Viime vuonna kaatosateessa ajetussa kisassa kinnersin kahdenkympin sakkiin, mutta nyt olisi tarkoitus tulla maaliin ennen kahdettasadatta polkijaa. Eilinen lenkki olikin sitten vähän kovempi kuin luulin; tarkoitus oli käväistä hakemassa kerhokaverilta tubelessteippiä, mutta matkaa siirtymineen tulikin sinkuloitua 96km. Jopa Pantaanin pyöränheittomäki meni nollilla 32x20 välityksellä (Jos et tiedä, mikä mäki on kyseessä, tule MC Krampin lenkeille...) Ihan ok suoritus mielestäni, kun ajattelee että R-kioskia kauempana ei ole juuri tullut fillarilla rullailtua. Kesäkuussa ajoin kaksi ryömintävauhtista lenkkiä Aurinkovuorella, ja siihenpä kesän vakavamieliset fillaritreenaukset sitten ovat jääneet. Muuten mukavaa aloituslenkkiä latistaa se, että teipit jäivät hakematta...

Se erilainen aika-ajo

Kesälomareissulla vanhempien kotona saattaa joskus käydä aika pitkäksi. Syömisen lisäksi ruumiinkulttuurin harjoittamiselle ei oikein tunnu olevan aikaa - tai oikeastaan ei vaan jaksa.. Onneksi pikkusiskoni on kohtuullisen kilpailuhenkinen ja varsinainen tehopakkaus. Niinpä, kun kolmatta päivää olin tunkenut pullaa suuhuni noin tunnin välein, virisi ajatus kilvanajosta. Kalustoakin sattui olemaan mukavasti tarjolla. Monenkirjavasta kisavälinetarjonnasta ehdottomaksi suosikiksi nousi kotimaista valmistetta oleva, Turussa plasmahitsattu Tunturi. Vauhdinpidosta huolehti jalkajarrullinen duomatic -vaihdenapa, joka siis polkimia takaperoisesti pyöräyttämällä arpoo vaihteeksi joko ison tai pienen pykälän.

Kilpaväline huollettuna ja valmiina ajoon.
Huollosta on tosin saattanut vierähtää muutama vuosi.

Kalustossa ei siis ollut valittamista. Jotta kisa olisi ollut tasapuolinen eikä fillarin koko olisi päässyt vaikuttamaan lopputulokseen, päätettiin tempo sipaista seisten. Jotta kadenssi ei olisi loppua kohden laskenut liiaksi, ratkaistiin ongelma ajamalla ensiksi duomaticin tarjoamalla isolla vaihteella, ja puolessavälissä taivalta pykälä pudotettiin pienemmälle. Myös ajoasuksi sovittin farkut ja t-paita, sponsorisopimuksia ei tässä vaiheessa enää joutanut metsästämään.

Fasiliteetit spektaakkelille tarjosi perikeskipohjalainen maalaismiljöö, jossa ei  mäkiä tai muitakaan maastonmuotoja ei tunneta. Tosin virallisena taltiointivälineenä toimineen Stravan sensorit havaitsivat tuolla viiden kilometrin matkalla liki parisataa vertikaalia nousumetriä, mikä puolestaan olisi tarkoittanut n. 3,5% pituuskaltevuuden tasaista ylämäkeä. Jätettänee siis tämä huomioita lopputuloksia analysoitaessa.  Ajoalustan muodosti sateen pehmittämä hiekkatie, tosin asfalttiakin keskivaiheille rataa saatiin mukavasti.

Rata oli hyvässä kunnossa - suoralla vauhdit kohosivat käsittämättömiin lukemiin

Välillä piti kuitenkin himmailla, jotta lain kirjainta tulisi noudatettua.
Harvoin on lakikirjan mukaan toimiminen ollut näin helppoa.

Joten eipä muuta, kun jalat pedaaleille, tangosta kiinni ja starttiin..

..Ensimmäiset kilsat menivät mukavasti kun vauhtia riitti ja maisema vaihtui veden valuessa silmistä. Iso pykälä mahdollisti melko tuskattoman ajamisen. Tilanne muuttui kertalaakista, kun puolessa välissä matkaa vaihteeksi pudotettiin se pienempi vaihde. Seisten asfaltilla sitkuttaessa alkoivat etureidet muistutella niistä kesän mittaan tekemättä jääneistä lenkeistä. Maaliviivan lähestymisen myötä kasvoi myös tuska reisissä, vaikka vauhtia taisi olla vain parikymppiä. ...mieleen nousivat pyöräilyselostaja Markus Selinin sanat "nuo kestävyysurheilun kuninkaat...". Ja kyllä aika kuningas -olo olikin, kun maaliviivan ylitin neljä sekuntia nopeammin kuin seuraava (ja ainoa) kilpakumppanini, muutama kuukausi sitten vauvan pyöräyttänyt pikkusiskoni.

Pahoin pelkään, että tästä kilpailutapahtumasta muodostuu jokakesäinen traditio.  Oikeastan ainoan uhkan kisan putoamiseen kisakalenterista muodostaa -ei niinkään fysiikka, vaan kemia - kunhan vaan kilpaväline ei pääsisi kisojen välissä kovin pahasti ruostumaan.

Voittajan on helppo hymyillä