Finlandia MTB 2014

Oikeasti kilpailun nimi on ******  MTB Finlandia , mutta tuo kyseinen pyörämerkki on minulle kirosana, ja konservatiivisen kotikasvatuksen omaavana en voi syyllistyä moukkamaisuuksiin varsinkaan omassa blogissani. Maahantuojan aikoinaan ryssimän katkenneen rungon takuukeissin jälkeen toinen käyttämäni kirosana on *******.

Finlandia on hienoimpia pyörätapahtumia mitä Suomenmaassa järjestetään. Kerhokaverit jostain syystä dissaavat tätä, vaikka ajellaan ihan kotikulmilla. Muka liikaa latupohjaa ja liian vähän polkua. Minä sanoisin että p***** marjat, tässä on rata jossa on riittävästi kaikkea, eikä mitään liikaa. Tähän verrattuna esim. Tahkon kehuttu rata on kuin ensimmäisen vuosikurssin metsäkoneenkuljettajaopiskelijan peruutusharjoituspaikka. Finlandiassa on nopeita laskuja, nopeita polkuja, kiperiä nousuja niin polulla kuin paremmin rullaavallakin alustalla. Monipuolinen pyöräilijä pärjää Finskissä hyvin. Kun Stravasta tutkailin segmenttivauhteja, niin sorapätkillä kärkikuskit ajelivat 47km/h nopeuksia ja polullakin mentiin p**** kovaa. Kuten Vastaranta muotoili -vauhtia nostamaalla polut alkavat käydä mutkikkaaksi, tai jotain sinnepäin. Hienosti ja erittäin kuvaavasti rakennettu lause joka tapauksessa. Tiirismaan kivikotkin ovat kinkkisiä ajettavia, kun nopeusmittari näyttää reilua kahtakymppiä.

Perussäätämistäkin mahtui mukaan. Otin kiireessä kaksi vasemman käden hanskaa, ja vieläpä täysin eri merkkisiä ja laatuisia. Hanska-asiaa tuskaillessani mietin jopa ajavani auton varapyöräkotelosta löytämilläni renkaavaihtohanskoilla, mutta siannahkaiset tuorkisvuorihanskat eivät ole ehkä kuitenkaan hellepäivänä se paras vaihtoehto. Lopulta tyydyin ajamaan hanskoitta, kun paikalliset fillariosakaupustelijatkin olivat päättäneet kaupustella hanskojaan jossain muualla. Eipa ollut siis mitään, mitä v**** k*****.

Hellekelillä hanskat ovat tärkeä ajomukavuutta ja turvallisuutta lisäävä varuste, varsinkin kun käsivammaisena puristusvoima tangosta ei ole mitenkää kaamea. Hikiset kädet muuttivat otteen tangosta liukkaaksi ja hikeä ei voi pyyhkiä silmistä kämmensyrjällä. Ketjutöiden ansiosta kasvoilta hien pyyhkimisen seuraus oli tiernapojista tuttu "murijaanein kuningas" -efekti olemuksessa. No hanskattomuus oli loppujen lopuksi varsin merkityksetön asia. Sainpa "redneck" -tyyppiseen rusketukseeni lisäväriä.

Asetuin kolmanteen lähtöriviin sijoittuakseni heti jonon etulinjan perään, mutta onnistuin tupeloimaan lähtökiihdytyksen ja jäin aika pahasti pussiin. Heti kohta murjaisin, ennen enismmäistä metsäylämäkeä pellolla, ketjut pakan ja takahaarukan väliin. Edessä oli pakkopysähtyminen ja vieläpä mahdollisimman huonoon paikkaan kovavauhtisen suoran keskelle. Takaatulijoilta sain ansaittua huutia, eiväthän he voineet ymmärtää syitä pakolliseen äkkipysähtymiseeni. Siinä ketjuja vapaaksi repiessäni (hanskoitta, tottakai) n. 100 kuskia kaahasi ohitseni. Tai siltä ainakin tuntui.

Lähdön tunnelmaa.

Sain sitten perkattua osan kilpakumppaneista lyhyillä leveämmillä osuuksilla, mutta alkupään kapealla polulla ohitus ei ollut niin simppeliä. Ilmeisesti juuri tuon hitaan möngerryksen takia säästin renkaani siinä kohden, missä kymmenet muut kuskit rikkoivat omansa. Niin myös toinen Kramppilainen Emil, jonka olin juuri saavuttamassa kun takarengas sihautti ilmansa pihalle. Emilillä ei ollut vararengasta tai pumppua, joten pysähdyin antamaan omani. Arvelin, että varman päälle kovaksi pumppaamani kumet kestäisivät loppuun asti, ja lisäksi M18 -sarjassa ajvalla Emilillä oli paljon enemmän hävittävää (Ajoi rengastöistä huolimatta sarjansa kolmanneksi). Valitettavasti siinä reppua kaivellessa toistui pellolla tapahtunut - jäin taas monikymmenpäisen kuskilauman ohittamaksi.

Lopulta olin taas liikkeellä ja meno maittoi. Selkiä tuli vastaan oikeastaan koko matkan aina maalimäkeen saakka, jossa hyvävoimaisena haastoin loppukiriin M18 voittajan, joka sitten kuitenkin osoittautui liian kovaksi palaksi ja hävisin kahdella sekunnilla.

Loppukiri. Tässä ollaan vielä snadisti edellä.

Varsinainen kisa meni ihan hyvin. Luulin olevani paremmassakin kunnossa, mutta loppujen lopuksi sain vain noin 8 minuuttia puristettua edelliseen ennätykseeni, joka ajettiin sateessa ja kurassa v.2012. Sijoitukseni ei tosin ole koskaan ollut näin hyvä, miesten yhden kierroksen 16. on epäurheilijamaisuuteeni nähden kohtuullinen suoritus.  Mutta kun katselin, miten Vastarannan veljekset ajelivat kahden kierroksen jälkeen maaliin, ikään kuin sunnuntaiajelullla (mitä retki kavereille varmaan olikin), niin oma suoritus ei enää tuntunut niin hyvältä.

Kun lopulta onnistuin suhteuttamaan ammattimiesten ja oman suoritukseni mittakaavat, niin kyllä tyytyväinen täytyy olla. Mutta aina on varaa parantaa, ja kun tutkiskelee M45 voittoaikaa, niin keski-iän lähestyminen muuttuu huonoksi verukkeeksi hissutteluun. Mukavinta tapahtumassa kuitenkin oli, kun vaimo ja tytöt olivat kannustamassa ja maalissa odottamassa. Tyttäreni ilmoitti minimaratonin menoa ihasteltuaan osallistuvansa ensi kerralla mukaan meininkiin.

Varmaakin varmempaa on ensi vuoden osallistuminen, vaikka joutuisin myymään pyöräni pois vuosi vuodelta kalliimmaksi käyvien osallistumismaksujen takia, p******.


ps. Tästä linkistä pääsee tutkimaan Finlandian reitin Stravan segmenttiaikoja, vaikka ei olisi palveluun edes rekisteröitynyt.

Syöte MTB 2014 - Hopea ei ole häpeä

Alkukesän vainneen vatsakivun sain lopulta taltutettua ruokavaliomuutoksella ja parin viikon tiukalla lääkärin määräämällä happosalpaajakuurilla. Syötteelle kisaan valmistautuminen oli siis tällä kerralla kertaluokkaa helpompaa kun pystyi syömään liki normaalisti. Hiilihydraattitankkaus tuli hoidettua melkein oppikirjamaisesti. Starttiviivalla olo oli  suorastaan turpea joten ehkä kaurapuuron annostelussa tuli pelattua liikaakin varman päälle. Edellisenä iltana pohdin, lähdenkö liikenteeseen juomapulloilla varutautuneena vai laitanko juomat Camelbakiin. Vanhan konkarin (Emil, 16 v.) neuvosta päätin laittaa juotavat juomareppuun, mikä osoittautuikin ainoaksi oikeaksi tavaksi nesteyttämiseen. Reitillä, josta 95%  muodostuu röykyttävistä ja tarkasti ajettavista polkuosuuksista, olisi juomapullon hapuilu telineestä ollut työlästä ja luultavasti juominen olisi jäänyt liian vähiin. Nestevaje ja kilvanajo ovat huono yhdistelmä, ainakin jos on aikomus pitää jonkimoista vauhtia yllä.

Startista ampaisin ensimmäisen ryhmän peesiin ja siinä pysyttelinkin Pikku-Syötteen päälle saakka. Sykkeet käväisivät välillä rajoitinta vasten, mutta jaloissa ei ylämäen aiheuttamia polttoja tuntunut. Ennakkovaroitteluista poiketen nousu ei tuntunut kovinkaan pahalta. Vaaralta laskettaessa olisin ehkä kovempaakin päässyt, mutta jouduin tyytymään edellä ajavien vauhtiin. Toisaalta tämä rauhoitti meininkiä ja voimia säästyi lopun vaativiin nousuihin. Pytkynharjulle ja vähän ohikin ajelin hyvää vauhtia vuorovedoin miesten viisikymppisten voittajan kanssa, mutta kun Pärjänjoen rantapulevardi aukesi eteen, totesin voimia olevan mukavasti jäljellä ja päätin nostaa nopeutta. Pulevardi oli maastollisesti haastavaa, mutta Evon kivikoista ja Liipolan mangrovesta (Tervetuloa vaan tutustumaan, lähden mielelläni oppaaksi jos tekninen rynkytys kiinnostaa) haettu sitkeys auttoi ja pystyin napsimaan aika monta edellä ajanutta. Aika monen jäykkäperäkuskin suusta kuului kirouksia ja valituksia, mutta itselläni ei täysjouston puikoissa ollut ongelmia. Olin edellisenä iltana koelenkillä laskenut ilmaa iskunvaimennuksesta aika ronskeilla otteilla ja Pulevardin kivikkojuurakossa toiminta oli mahtavaa ja polku suorastaan tasoittui vauhdin kasvaessa. Suosittelen kaikille oman fillarinsa iskunvaimennuksen sielunelämään tutustumista, tähän saakka olen itse ajanut lähinnä ilmaiskareiden myyntipaineilla.

Loppunousu oli hapokas ja lyhyempää välitystä olisin ehkä kaivannut. Edessä 34-piikkinen ja takana kolmekutosen muodostama välitys oli aavistuksen pitkä, mutta toisaalta jalat saa tarvittaessa ajettua alta lyhyelläkin välityksellä. Mäki meni hammasta purren kuitenkin nollilla ja nousun jatkuessa asfaltoituna olin jo palautunut pahimmasta tuskasta. Muutaman ohituksen tein vielä huipulla ja päätin urakkani näyttävään (ainakin omasta mielestäni) loppukiriin. Maalissa olo oli hyvä ja tuntui että ihan kaikkea ei ollut tarvinnut pusertaa.

Syötteen järjestelyt olivat esimerkilliset aina ilmoittautumisesta loppuhuoltoon saakka. Reitti oli oikeaa maastopyöräilyä ja hyvin merkitty maastoon. Profiili ja maastonmuodot sopivat minulle paremmin kuin esimerkiksi Tahkon tiepätkät ja tunkkausnousut. Koko tapahtumasta on vaikea keksiä mitään korjattavaa, kaikki toimi niin kuin pitääkin. Järjestävä seura laittoi itsensä likoon ja silti hymy oli herkässä. Myös paikallisen urheiluseuran apuväki hoiti hommansa hienosti ja hyvällä asenteella. Kertakaikkiaan loistava viikonloppu todella upeissa puitteissa. Oman sarjan (M40) hopea tietysti lämmittää, mutta jo osallistuminen itsessään oli palkinto. Iso osa Suomen ykköskuskeista oli Jämin karkeloissa samaan aikaan ja se tietysti jätti saumaa muillekin menestymiseen.

Eiköhän Syöte houkuttele ensi vuonnakin. Myös muu perhe sai ajan kulumaan mukavasti, vaikka varsinaista järjestettyä ohjelmaa ei heille ollutkaan. Ehkä tässä voisi olla tilaa yhteistyökumppaneille, jotka keksisivät lapsillekin ohjelmaa. Viikon reissu tuonne olisi sopiva, siinä ehtisi ajella muitakin polkuja kuin pelkän kisakierroksen. Fasiliteetit hienoihin elämyksiin maastopyörän selässä (ja jopa ilman maastopyörääkin) tuntuivat olevan Syötteellä kunnossa. Kiitos Syöte, Metsähallitus, Syötteen porot ja ennen kaikkea järjestävä seura Krossikommuuni!

Murre pyöräilyä

Jostain syystä murtella kirjoitetut jutut saavat sappeni kiehumaan. Olen ihmetellyt syitä, jotka saavat muuten normaalin ihmisen tuottamaan kirjoitettua tekstiä, joka kuunneltuna vaikuttaa oikeinkin mukavalta ja soljuvalta, mutta luettuna myötähäpeä ja lukemisen vaikeus saavat sisällön hämärtymään. Tekstin viimeisen lauseen luettuaan huomaa unohtaneensa kaiken lukemansa tai ainakaan ei ole ymmärtänyt puoliakaan. Ehkä muita ihmisiä asia ei ehkä närästä ja luultavasti olen ongelmani kanssa yksin. Asiaa on/ei ole (viivaa yli tarpeeton) ehkä auttanut lapsuudessa pohjanmaan tasangoilla kuultu ja puhuttu Keski-Pohjanmaan murre. Tai siten mullokin vaa lukkihärö.

Syöte MTB:ssä sain taas arvokasta kisataktista oppia, joka kylläkin liittyy vahvasti tähän murreasiaan. Ajelin nimittäin liki puoleenväliin herrasmiehen perässä, joka oli savolaisen tai kainuulaisen murteen taitaja, tai näin ainakin puutteelisella lingvistiikan tajullani sijoitin puheenparren murrekartalle. Puhuttuna tuo murre soljuu mukavasti ja niipä keskustelussa oma ilmaisu helposti rajoittuu muutamiin keskustelua ylläpitäviin murahduksiin ja hyminöihin.

Seuraava esimerkidialogi käytiin kesken kilvanajon 60km matkalla,  kohtuullisen kovaa ajettiin (täysiä siis).

- Nyt tulloo paha
- hmm
- Aeka pehemiää o
- jep
- Saatana ku män piot renkkaesta
- (hiljaista puhinaa ja ähinää)
- No kyllä se siitä noussoo, ota sinä oikialta
- ääh
- Arvvooppa, mitä söin uamupalalla?
- Nii?
- Perunamuussia ja muikkua, ukki paesto ja sano että otahan nii jaksat
- (huohotusta)
- No olihan pehemiä paekka, loppu onnii alamäkkee
- Niin..

Tässähan siis ajettiin polulla ollut pehmeä mutakko. Ei sen kummempaa. Normaalisti anaerobisen kynnyksen ylitettyään kestävyysurheilja ei enää pysty puhumaan edes puuskuttaen, mutta ainakaan esimerkin henkilöllä ei puhe eikä veto katkennut hetkeksikään.  Itsellä ei puhuminen ollut ihan ensimmäisenä mielessä kun sykkeet huitelivat anakynnyksen paremmalla puolella..  Siinä jutustellessaan samalla kaveri veti minutkin kilpailun puoliväliin saakka hyvävoimaisena, kiitosta vaan.

Eli arvokasta kisataktista oppia tässä on se, että älä ainakaan jututtamalla yritä parempikuntoista vaarojen kasvattia väsyttää. Jos ei ajamalla,niin ei sitten millään.