Imatra MTB 2013

-Voe eikökuvvaa tuosta niitä, sanoi tyylikkääseen vihreään Imatra MTB 2013 -paitaan pukeutunut henkilö kun tiedustelin kilpailunumeroiden noutamispaikkaa. Edellisen kerran kävin Imatralla, ja vieläpä Imatran Kylpylässä 21 vuotta sitten lumenveiston SM-kilpailuissa. Paikka oli silloin hoteinta hottia -uusi ja hieno. Ihan hyvin oli kylpylähotelli aikaa kestänyt. Parinkymmenen asteen lämmössä, loppukesän auringonpaisteessa luonnollisesti kaikki näyttää hyvältä.

Olimme perheen kanssa liikkeellä ja majailimme varsin hienossa Holiday Club Saimaassa. Lapset pääsivät kylpylään, rouva sai rentoutua hotellipalveluissa ja minä pääsin ajamaan kilpaa. Olipa kumma, että sattumalta juuri tänä viikonloppuna perhelomailu, nimenomaan Imatralla, alkoi kiinnostamaan.

Kisapäivän kuviot olivat tuttuun tapaan pelkkää katastrofia aamusta alkaen. Autosta hajosi virtalukko edellisenä iltana kun kävin hakemassa paikallisesta Mäkkäristä tankkausmateriaalia. Olihan toki oireita esiintynyt pitkin viikkoa, mutta olen pyrkinyt ajattelemaan optimistisesti. Siinä Mäkkärin pihalla parikymmentä minuuttia avaimia virtalukossa ravistellessani ja väännellessäni optimismi unohtui ja Hondan kabiini synkistyi armottomasta kiroamisesta. Avain kyllä meni virtalukkoon, mutta siinäpä se sitten olikin. Lopulta avain kääntyi ja kone hörähti käymään. Hotellin pihaan ajettuani reaktionnomaisesti nyppäisin avaimet pois, enkä tajunnut että sama ravistelu-nylkytys-kiroilusessio oli edessä aamulla.

 Päivän koittaessa sitten lähdin tohinalla ilmoittautumaan, mutta jotenkin erilaisissa auto- ja perheteknisissä kuvioissa tuhraantui koko aamupäivä ja lähtökarsinaan ennätin kaksi minuuttia ennen paukkua. Auton ovet jäivät auki, ja avaimet virtalukkoon kun en enää uskaltanut kääntää virtalukkoa nolla-asentoon. Virittelin vaihtokalsarit ratin päälle varkaita karkottamaan, ja ilmeisen toimiva systeemi olikin kun rottelo maaliintulon jälkeen löytyi niiltä sijoiltaan. Täytyypä ehdottaa vakuutusyhtiöön uutta,  M-koon boksereihin perustuvaa murtosuojausjärjestelmää.

Lähtölaukauksen jälkeen ajelin leppoisasti jonossa. Ensin hiekkatietä, sitten kapeampaa uraa, sitten polkua ja lopulta ääriteknistä kivikkorynkytysuraa. Tuota kivikkorynkytystä riitti kilometritolkulla ja jotenkin matkan edetessä ajo muuttui rennommaksi ja nopeammaksi. Lopulta pienen soratiesiirtymän jälkeen reitti jatkui helpommalla polulla. Roikuin pitkän matkaa Kuopion pyöräseuran väreissä ajelevan kuskin perässä. Välillä tein osani vetotyöstä, välillä jäin taas jälkeen. Lopulta mies valitteli heikkoa jalkaa, ja päätin jättää kaverin taakseni. Ensimmäisen kierroksen ajelin loppuun Venäläiskuskin peesissä. Miehellä oli voimaa vetää tasaiset pätkät hirmuista vauhtia, mutta teknisemmissä kohdissa pääsin aika nopeasti takarenkaalle.

Tiukkaa ylämäkeä ja kivikkoa Imatralla riittää. Kuva: Antti Pullinen

Toisen kierroksen kivikot menivät mukavasti, ja saimme kiinni mustiin pukeutuneen Canyonkuskin. Kivikkoröykytyksen päätyttyä tunsin pientä krampin poikasta pohkeessa. Muutenkin terävin veto tuntui kadonneen. Asia olisi saattanut korjaantua geelitankkauksella, mutta geelit olivat jääneet Hondan peräluukkuun kalsariansan virittelyn viedessä huomion valmistautumisesta. Sitkeilin venäläisen ja mustan kuskin perässä puoleenväliin toista kierrosta, mutta poistaessani takakiekkoon tarttunutta risua meni parivaljakko menojaan. Ajelin lopun kierroksen hyvässä seurassa, eli ihan issesseen. Ohitin jahtaamani venäläisen myöhemmin, kun hän oli joutunut rengashommiin. Ajattelin ensin, että harmi juttu, mutta kun käsitin sijoitukseni nousevan pykälällä, muuttui myötäharmitus varovaiseksi riemuksi. Maastopyöräilyynhän kuuluu myös tekniikka, eli kalusto pitää pystyä pitämään kisakuntoisena startista maaliin.

Ylämäet alkoivat tuntumaan jyrkemmiltä ja pitemmiltä kuin ensimmäisellä kierroksella, ja muutenkaan vauhti ei enää päätä huimannut. Jouduin pysähtymään myös huollossa, kun olin imaissut juomarepun sisällön tyhjäksi melkein heti toisen kierroksen alussa. Luojan kiitos en ahnehtinut kolmea kierrosta kun kahdellakin sai ajettua itseltään jalat alta. Kohta maalisuora jo häämöttikin ja otin "näyttävän" loppukirin mahtavan kannustuksen siivittämänä.

Kun tuloslistat saapuivat, huomasin ilokseni olevani sijalla kuusi. Kolmen viikon treenaamiseen sekä kesän kuntoon nähden varsin mukava sijoitus. 

Kun kaikki (keli, rata, huolto, päivän kunto) tuntui  itse kisassa natsaavan, jäi päivästä mukava olo, ja edes edessä oleva auton remontoiminen ei osannut harmittaa.

PS. Virtalukko ei suostunut enää kotona toimimaan edes kiroamalla, joten avainten pitäminen virtalukossa  koitui kotimatkan pelastukseksi. Sunnuntaina purin virtalukon ja vaihdoin muutaman kuluneen haittalevyn. Ihmeekseni onnistuin kokoamaan pulmalelua muistuttavan systeemin oikein ja toiminta oli taas uuden veroista. Eiköhän tuolla ainakin ensi vuoden Imatra MTB:n starttiin taas ajeta, paluumatkasta on vielä turhan aikaista puhua.

Uutta kalustoa

Sikäli tunnustaudun jo heti kättelyssä pötypuheen esittäjäksi, että kalustohan ei ole enää uutta. Olen vain aina halunnut aloittaa blogitekstin näillä sanoilla. Yleensä omassa aikaperspektiivissäni kolmeviikkoinen pyörä on jo teini-iän kynnyksellä. Mutta ei tällä kertaa, sillä nyt olen löytänyt fillarin, jossa yhdistyy monia tavoittelemiani ominaisuuksia. Tähän mennessä olen ajanut peräjäykällä fillarilla oikeastaan kahdesta syystä; tehokkuus ja keveys. 

Molemmista päistään joustava kuitu-Cube

Tehokkuus

Maastopyörällä kihnuttaminen polkemisen tahtiin vellovalla jousituksella on sekä rasittavaa että väsyttävää. Varsinkin ylämäkeen spurtatessa notkuminen syö ison osan polkemisen tehokkuudesta. Kun tehoreservit ovat varsin rajoittunutta sorttia, ei noita pyörää eteenpäin kiidättäviä watteja haluaisi millään käyttää iskarin pituuden muuttamiseen. Jäykkäperäisessähän ei tätä ongelmaa ole - perä kun ei jousta, niin tehot siirtyvät takapyörään mukisematta. Cubessa jousituksesta ja vaimennuksesta huolehtii Foxin CTD kepakko. Kolmiasentoinen kykin toimii hienosti, ja kulloiseenkin ajotilanteeseen löytyy aina sopiva asetus. Itse olen ahkera vivun käyttäjä, vaikka tuntuu että suurin osa kuskeista tyytyy käyttämään kerran itselle hyväksi todettua vivun asentoa. Edellinen kokemukseni on täysjoustosta, jossa oli Foxin RP2 iskari, eli lukitus ja propedal -asetus. Lukituksen käyttö aiheutti suorastaan kengurupallomaisen menon ja propedal muutti iskarin jähmeäksi. Ei hyvä. Cube kiipeää iskarin "Climping" -asetuksella kuin jäykkäperäinen, kun taas alamäkeen mennään "Descent" -asetuksen syödessä turhat röykyt. Tasamaan polkuajoon taas "Trail" -asento joustaa mukavasti, mutta mahdollistaa silti tehokkaan etenemisen. Jousto säästää kummasti kuskia, kun ei tarvitse jatkuvasti levitoida reisilihasten voimalla muutama sentti satulan yläpuolella. Kerta kaikkiaan hyvin runkoon että kuskin painoon simmitetty iskari.

Keveys

Cube painaa hieman yli kymmenen kiloa. Suurin piirtein kilon enempi kuin Dirty Harry. Itse asiassa Cuben alkuperäiskokoonpanosta säästyi vain runko, ohjainlaakeri, kammet ja keula. Muut osat ryöväsin Törkyharrista. Kun kerran löytää mieleisensä osat, ei niistä viitsi hevillä luopua. Harri puolestaan jatkoi uudelle omistajalleen varusteltuna Cuben ajamattomilla, joskin tasoltaan hieman matalammilla osasilla. Näin täysijousitetun kaksysin paino kestää vertailun jopa sarjan huippumalleihin, joiden hintalapun ensimmäinen numero on vitonen. Fillarin ja kiekkojen keveys vaikuttaa seitsemänkymmentäkiloisella kuskilla huomattavasti enemmän kuin satakiloisella. Niinpä yhdessä tehokkaan jousituksen avulla Kuutio tuntuukin nousevan ylämäkeen yhtä vaivattomasti kuin Dirty Harry.

Mitoitus

Cube on rungoltaan lähes kaksi senttiä lyhyempi kuin aikaisemmat pyöräni. Tämä tuntuu lisääntyneenä ketteryytenä ja helpompana hallittavuutena. Toisaalta fillari ei ole enää niin voimakkaasti "Silmät kiinni ja täysiä päin" -tyyppinen, kuin esim. Lurcher. Ahtaissa paikoissa kiemurtelu ei enää tuota tuskaa, vaan meno on melkein kuin aikoinaan 26" -kiekoilla.

Jäykkyys

Molempien päiden läpiakselit tekevät pyörästä todella jäykän. Jopa niin jäykän, että ensimmäistä kertaa olen huomannut kiekkojen löysyyden. Runko muistuttaa jäykkyydeltään OnOnen Lurcheria, joka oli myös varsinainen mallioppilas jäykkyyden suhteen. Vaikka uusia standardeja tulee ja fillarit muuttuvat jatkuvasti spesifimmäksi, en osaa olla akseleiden mukanaan tuomasta jäykkyydestä millään tavoin harmissani.

Se huono puoli fillarissa on, että kaluston kehittyessä selitykset muuttuvat aina vaan huonommiksi kun kalustossa ei parantamisen varaa juuri ole.

Merida MTB Finlandian jälkilöylyt...

Sekavin tuntein suuntasin lauantaiaamuna auton keulan kohti Tiirismaan ja Messilän maastoja. Ei ollut mitenkään voittajafiilis, päin vastoin epävarmuus velloi jossain vatsanpohjassa. Tankkaus oli unohtunut, hiilareita rouskuttelin matkan edetessä Twix -patukasta. Edellisyönä uni ei tullut silmään, ja Aku Ankka vuodelta 2010 tuli luettua verrattain monta kertaa. Selvää oli, että Akun ei kannattaisi Ankkalinnan auraus- ja kunnossapitourakointia enää harjoittaa ainakaan Roope-kitupiikin tuntipalkoilla. Että verrattain kehno valmistautuminen ja muutenkin urheilufysiologisin termein ilmaistuna "paska olo".

Lahdesta Messilän suuntaan ajaessa aina välillä iskee jotenkin ylevä tunne tien laskiessa järven pinnan tasolle vain noustakseen toista sataa metriä hulppean maiseman ylle. Mahtavat näkymät sävähdyttivät tälläkin kertaa ja ymmärsin, että sirkkelöimisturman jälkeen äijä on taas kehissä ja reidet ovat kuin suomalaisella työhevosella (yhtä karvaiset?). Vanhana kehäkettuna kävin kylmän viileästi lunastamassa kisanumeron ja ripustin sen tottunein ottein fillarin tankoon. Olo oli itsevarma kuin Chuck Norrisilla Vetelin matkahuollossa. Kypärä päähän, sukkikset jalkaan, ajohanskat käteen, juomareppu -check! Kaikki toimii. Antaa tulla, olipa vastassa mitä vaan. Kävin ottamassa muutamia spurtteja varoen visusti päästämästä kaikkia reisissä lymyileviä kilowatteja valloilleen. Lopulta muilutin itseni lähtökarsinaan puolivälin paikkeille; ajattelin että siitä on hyvä napsia päänahkoja kun meno käy kovaksi ja kovat pistävät menoksi.

Voittajafiilistä kesti ensimmäiset kaksi kilometriä. Enää 33km jäljellä ja hengitys vinkui ja ahisti. Sisäinen logistiikkainsinööri astui kehiin ja kuulin ääneni toistelevan korvaani että rauhoitu ja säästä voimiasi, hyvä mies. Sikäli olen kehittynyt eteväksi itsepetoksen jalossa taidossa, että oikeasti kuvittelin minulla olevan jotain voimia säästettäväksi. Niinpä olin onnellinen uudesta strategiastani ja hissuttelin pikkuvälityksellä varoen rasittamasta itseäni.

Puolivälissä imaisin pussillisen geeliä kitusiin ja huomasin että seurakaveri Marko oli huomaamatta lipunut takarenkaalle. Siinä sitten tasatahtia ajeltiin samalla kun tunsin geelin imeytyvän, ja pikku hiljaa olo oli taas melko normaali. Niinpä innostuin repäisemään Markoon tasamaalla melkoisen  kaulan, nopeusmittari näytti reilua neljääkymppiä ja meno maittoi. Valitettavasti tasamaapätkä päättyi, ja kesän ajamttomuus näkyi surkeana polkuajona. Jotenkin itsesuojeluvaisto löi henkisen käsijarrun päälle, enkä uskaltanut laskea Tiirismaan kivikoita täysillä. En nyt ihan polun tukkeena ollut, mutta vauhti ei ollut sitä, mitä kilpanumeron kanssa kuuluu mennä. Marko tietysti kuittasi tämän ja oli taas liimautuneena takarenkaassa.

Lopulta pääsimme itse asiaan, eli Tiirismaan nousuihin. Tunsin taas omistavani suomenpystykorvan (?) reidet  ja mäki nousi ihan mukavasti. Edellä puuskutti naisten sarjan kuski, ja en malttanut olla tiedustelematta kesken nousun että montakos piikkiä tuossa takarattaassa on. Vastaus kuulosti suurin piirtein tältä: "Ei..puuh..u täs..sä m..puuh..tään pysty puuh..puhumaan." Itse tietysti pidin pokan ja hymyilin pohjalaista sisäistä hymyäni, koska ei juurikaan puuskututtanut ja puhe kulki hyvin. Yeah, Chuck Norris. Muutaman nousun ja laskun jälkeen tultiinkin jo maalinousuun, joka muistikuvissani oli nousu sieltä pahimmasta päästä. Olemattomia voimia oli kuitenkin tullut säästeltyä siihen malliin, että sain revittyä itseni kahden kanssakilpailijan edelle juuri ennen maaliviivan ylitystä.

Maalissa ei ollut ollenkaan niin heikko olo kuin ennakkoon pelkäsin. Päin vastoin, hampaankoloon jäi vielä harmitus kun ei ollut tullut ilmoittauduttua pitemmälle matkalle. No taivaalta päälle kaatunut vesiryöppy huuhtoi ajatukset taas tolalleen.

Kaiken kaikkiaan kisasta jäi mukava tunne, että ei tässä vielä olla romutukseen valmiita. Kesällä käden kuntoutumisen viivästyttyä suunnittelin jo lääkenarkkarin uraa, kun pyöräily ja normaali elämä tuntui niin kovin kaukaiselta. Mutta ei, Chuck Norris (varsinkaan suomenhevosen varustuksella) ei luovuta, vaan hyppää pyörän selkään ja ajaa auringonlaskuun.