Merida MTB Finlandian jälkilöylyt...

Sekavin tuntein suuntasin lauantaiaamuna auton keulan kohti Tiirismaan ja Messilän maastoja. Ei ollut mitenkään voittajafiilis, päin vastoin epävarmuus velloi jossain vatsanpohjassa. Tankkaus oli unohtunut, hiilareita rouskuttelin matkan edetessä Twix -patukasta. Edellisyönä uni ei tullut silmään, ja Aku Ankka vuodelta 2010 tuli luettua verrattain monta kertaa. Selvää oli, että Akun ei kannattaisi Ankkalinnan auraus- ja kunnossapitourakointia enää harjoittaa ainakaan Roope-kitupiikin tuntipalkoilla. Että verrattain kehno valmistautuminen ja muutenkin urheilufysiologisin termein ilmaistuna "paska olo".

Lahdesta Messilän suuntaan ajaessa aina välillä iskee jotenkin ylevä tunne tien laskiessa järven pinnan tasolle vain noustakseen toista sataa metriä hulppean maiseman ylle. Mahtavat näkymät sävähdyttivät tälläkin kertaa ja ymmärsin, että sirkkelöimisturman jälkeen äijä on taas kehissä ja reidet ovat kuin suomalaisella työhevosella (yhtä karvaiset?). Vanhana kehäkettuna kävin kylmän viileästi lunastamassa kisanumeron ja ripustin sen tottunein ottein fillarin tankoon. Olo oli itsevarma kuin Chuck Norrisilla Vetelin matkahuollossa. Kypärä päähän, sukkikset jalkaan, ajohanskat käteen, juomareppu -check! Kaikki toimii. Antaa tulla, olipa vastassa mitä vaan. Kävin ottamassa muutamia spurtteja varoen visusti päästämästä kaikkia reisissä lymyileviä kilowatteja valloilleen. Lopulta muilutin itseni lähtökarsinaan puolivälin paikkeille; ajattelin että siitä on hyvä napsia päänahkoja kun meno käy kovaksi ja kovat pistävät menoksi.

Voittajafiilistä kesti ensimmäiset kaksi kilometriä. Enää 33km jäljellä ja hengitys vinkui ja ahisti. Sisäinen logistiikkainsinööri astui kehiin ja kuulin ääneni toistelevan korvaani että rauhoitu ja säästä voimiasi, hyvä mies. Sikäli olen kehittynyt eteväksi itsepetoksen jalossa taidossa, että oikeasti kuvittelin minulla olevan jotain voimia säästettäväksi. Niinpä olin onnellinen uudesta strategiastani ja hissuttelin pikkuvälityksellä varoen rasittamasta itseäni.

Puolivälissä imaisin pussillisen geeliä kitusiin ja huomasin että seurakaveri Marko oli huomaamatta lipunut takarenkaalle. Siinä sitten tasatahtia ajeltiin samalla kun tunsin geelin imeytyvän, ja pikku hiljaa olo oli taas melko normaali. Niinpä innostuin repäisemään Markoon tasamaalla melkoisen  kaulan, nopeusmittari näytti reilua neljääkymppiä ja meno maittoi. Valitettavasti tasamaapätkä päättyi, ja kesän ajamttomuus näkyi surkeana polkuajona. Jotenkin itsesuojeluvaisto löi henkisen käsijarrun päälle, enkä uskaltanut laskea Tiirismaan kivikoita täysillä. En nyt ihan polun tukkeena ollut, mutta vauhti ei ollut sitä, mitä kilpanumeron kanssa kuuluu mennä. Marko tietysti kuittasi tämän ja oli taas liimautuneena takarenkaassa.

Lopulta pääsimme itse asiaan, eli Tiirismaan nousuihin. Tunsin taas omistavani suomenpystykorvan (?) reidet  ja mäki nousi ihan mukavasti. Edellä puuskutti naisten sarjan kuski, ja en malttanut olla tiedustelematta kesken nousun että montakos piikkiä tuossa takarattaassa on. Vastaus kuulosti suurin piirtein tältä: "Ei..puuh..u täs..sä m..puuh..tään pysty puuh..puhumaan." Itse tietysti pidin pokan ja hymyilin pohjalaista sisäistä hymyäni, koska ei juurikaan puuskututtanut ja puhe kulki hyvin. Yeah, Chuck Norris. Muutaman nousun ja laskun jälkeen tultiinkin jo maalinousuun, joka muistikuvissani oli nousu sieltä pahimmasta päästä. Olemattomia voimia oli kuitenkin tullut säästeltyä siihen malliin, että sain revittyä itseni kahden kanssakilpailijan edelle juuri ennen maaliviivan ylitystä.

Maalissa ei ollut ollenkaan niin heikko olo kuin ennakkoon pelkäsin. Päin vastoin, hampaankoloon jäi vielä harmitus kun ei ollut tullut ilmoittauduttua pitemmälle matkalle. No taivaalta päälle kaatunut vesiryöppy huuhtoi ajatukset taas tolalleen.

Kaiken kaikkiaan kisasta jäi mukava tunne, että ei tässä vielä olla romutukseen valmiita. Kesällä käden kuntoutumisen viivästyttyä suunnittelin jo lääkenarkkarin uraa, kun pyöräily ja normaali elämä tuntui niin kovin kaukaiselta. Mutta ei, Chuck Norris (varsinkaan suomenhevosen varustuksella) ei luovuta, vaan hyppää pyörän selkään ja ajaa auringonlaskuun.