Itse kisaan valmistautuminen aloitetaan aina rengaspekulaatiolla. Minkälainen rata, onko kuivaa, onko kivikkoa, onko pururataa, onko soratietä, onko suota, onko asfalttia... Joka lähtöön ei sopivaa rengastusta omasta varastosta löydy, varsinkin kun sponsorin virkaa toimittaa genuiininnahkainen lompakko, joita jotkut kuulema käyttävät ylimääräisten rahojen säilytykseen. Itsellä ei moisia säilytyspulmia juuri ole joten rengasvalintaa ohjailevat pääosin markkinatalouden lait. Rengastyöt ovat kuitenkin oiva tapa valmistautua henkisesti itse kisaan. Niin nytkin tuuppasin kompressorin johdon seinään ja päätin ottaa hieman liian painavat, alamäkiin paremmin soveltuvat renkaat pois ja laittaa tilalle jotain kevyempää. Oikeasti tuo renkaiden kanssa sekoilu on välillä aika kummallista hommaa...kysellään kaverilta että minkähänlaiset renkaat olisivat hyvät...jospa sittenkin kokeilisin jotain toisia.. entäs jos reitti onkin hullun kivikkoinen.. mitäs taikka sitten kun entä jos jne. Kisan heikkoa menestystä voi jälkikäteen aina selitellä aina kahdella asialla: huonoilla renkailla (mukaan lukien väärät paineet, rengasrikot ym.) tai sitten epäonnistuneella tankkauksella. Tulette kirjoituksen loppupuolella huomaamaan, mitä tarkoitan. Jotkut käyttävät menestymättömyyden argumentointiin myös allergiakorttia tai flunssan jälkitauteja, mutta silloin ollaan jo melko heikoilla jäillä. Kipeänä kisaamisessa ei ole järjen häivää.
Pahaksi onneksi käyttämäni renkaat olivat jo hieman kilometrejä nähneet. Se puolestaan aiheutti renkaiden asennuksessa monenlaisia yllätyksiä. Suosin itse tubeless-tyyppistä asennustapaa, jossa sisärengas jätetään pois ja vanteeseen asennetaan irtoventtiili. Vanne tiivistetään teipillä ja renkaan ilmanpitävyyttä varmistamaan ilmatilaan laitetan vajaa desi nestemäistä lateksia. Litkuksi nimetty aine myös renkaan rikkoutuessa pyrkii tukkimaan ilmavuodon ja matka voi jatkua ilman, että kuski edes huomaa mitä renkaassa tapahtuu. Käytettyjen renkaideni reunakaapelit olivat jo lukuisista asennuskerroista käyneet väljäksi ja täytettäessä ne laukesivat vanteelta hirvittävällä pamauksella. Tämän seurauksena renkaantiivisteaine levisi räjähtäen ympäristöön. Tuloksena askareesta oli; rikkoutunut rengas, lateksiliimalla kuorrutettu asentaja ja sydänköhtauksen partaalla oleva, työskentelyä vierestä seurannut vaimo.
Kisapäivän aamu meni ihme kyllä ilman kommeulluksia, mitä nyt geelit jäivät taas kotiin. Kolmen tunnin kisassa toukokuun hellessäässä energiaa pitäisi ottaa vähintään kolmen vartin välein, mutta nyt vetäisin kilpakaverilta pummatut geelit jo ennen lähtöä kun oli jotenkin ohut olo. Startissa jäin taas jonon perälle, mikä tarkoittaa ensimmäisten kilometrien kävelyvauhtista etenemistä kärkipään painaessa minuuttitolkulla karkuun. Lähtörykelmän peräpäässä kun yleensä ovat ihmiset, jotka osaavat nauttia kisatunnelmasta (ja elämästä?) ilman veren maku suussa suorittamisen meininkiä. Olin siis totaalisen väärässä päässä lähtöryhmää.
Lopulta muutaman kilometrin päässä ajokäskyn antamisesta jono alkoi vetää ja selkää alkoi tulla vastaan epäilyttävän helposti, mikä tietysti johtui nautiskelijoiden taakse sijoittumisesta lähtökarsinassa. Aulangon näkötornin mäki tuntui nousevan kuin sukkasillaan ja päätin yrittää hivuttautua kohti kärkeä. Reitti oli muutamilta osiltaan yllättävän tekninen -kivikkoa ja pikkupolkua riitti ihan mukavasti. Varsinaiset polkuosuudet menivät muuten puolittaisessa flow-tilassa, mutta mutalammikot söivät vauhdin totaalisesti ja ajorytmiä ei oikein päässyt muodostumaan.
Eka kierros meni alun hidasteluun nähden ihan hyvin ja lähdin luottavaisesti toiselle kierrokselle. Alun perin kisastrategiaani kuulunut idea toisen kierroksen ajamisesta ensimmäistä vauhdikkaammin alkoi kuitenkin saada takaiskuja, kun reidet tyhjenivät Aulangon ylämäkiin. Toisen rundin keskiosan ajelin kuin Lontoon sumussa...geelitankkaus tai jokin muu energiaboosti olisi tehnyt poikaa. Mutta kun ei niin ei. Siispä sitkeilin kilpakumppanin peesissä ja tulipa siinä kisatunnelmissa vaihdettua kuulumisiakin. En tiedä onko palkintosijoista taistelevilla kuskeilla tapana jutustella mukavia kesken kisan, mutta itse olin jo porukkalenkkimoodilla ja kärkipää taisi olla jo kohta maalissa. Vasta radan lopussa tuntui taas voimia olevan varsinaiseen kisaamiseen ja jätin mukavan juttukaverin tylysti huoltopisteelle maistelemaan urheilujuomaa ja rynnistin eteenpäin.
Loppulaskun jälkeen kuulin kuuluttajan kuuluttavan minut sijoitukselle kuusitoista. Toki olisin mieluummin ollut kympin sakissa, mutta kun ottaa huomioon, että tässä jo neljä vuosikymmentä on elämästä nautittu niin kohtuullisen tyytyväinen on sijoitukseen nuorukaisten sarjassa kuitenkin oltava.
Sitten ne selitykset:
1. Renkaat: Rengasvalinta onnistui, mutta painetta oli liikaa. Kivikossa en edennyt jouhevasti, vaan pyörä pomppi sinne tänne, eikä jousitus voinut paikata niin holtitonta menoa. Toisaalta, rengastöitä ei tarvinnut taipaleella tehdä.
2. Tankkaus: Energiageelit unohtuivat kotiin, ja reilun kolmenkympin helteessä virta vaan loppui. Jos en olisi saanut naapurilta geelejä ennen kisaa yhtään lainaksi, olisi noutaja tullut jo ekalla kiekalla.
3. Tyhmyys. Pitäisi jo uskoa, että on huomattavasti vaivattomampaa tulla ohitetuksi, kuin itse kärkkyä ohituspaikkoja. Eli sijoittuminen lähtökarsinaan sijoitustavoitteen mukaiseen asemaan on ilmeisen tärkeä juttu. Nyt ohitin n.50 kuskia, osan polulla, ja se teki ajamisen työlääksi.
Rata oli kuitenkin hieno, se oli erinomaisesti maastoon merkitty ja järjestelyt toimivat loistavasti. Kilpakaverit olivat mukavia eikä niuhottamista tai ryppyotsaisuutta esiintynyt. Vielä kun keksin, miten pyörän saa oikeasti kulkemaan. Joten, eikun kiristämään ketjua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti