Läski pyörä

Projekti "Fat tired"

Taustaa ja vähän turhanpäiväistä täytetekstiä

Viimevuosina on läskipyörien suosio saavuttanut suomenmaassa käsittämättömät mittasuhteet. Aikaisemmin huonekaluliikkeet antoivat kaupantekijäisinä Gardemaister -maastopyöriä, nyt tuntuu että mikään muu tuote ei ole yhtä hottis kuin fatbike eli pullukka eli läskipyörä. Suuren norjalaisen urheilutarvikeliikkeen rantauduttua kotimaan kamaralle on agressiivisen hinnoittelun ansiosta metsissä ja turuilla ja toreilla liikkuvien läskipyöräilijöiden määrä kasvanut toisen potenssiin.

Tietysti kun olen itsekin ennakkoluuloton, ostin ensimmäisen läskipyöräni jo vuosia sitten, Merkki oli Surly, ja malli Moonlander. Kasasin fillarin rungosta kiekoista lähtien. Tilailin osat kesän aikana aina kun niitä sattui jostain saamaan. Lopputuloksena syntyi kohtuullisen maastokelpoisen näköinen laite.

Ensilenkki sulan maan aikaan oli kuitenkin melkoinen pettymys. Odotin pyörältä paljon enemmän. Mielikuvissani olin kiipeillyt pyörällä niitä kaikkein jyrkimpiä rinteitä. No, pito oli tietysti parempi kuin normaalissa kaksysissä, mutta laite oli tuskastuttavan hidas ja jollain tavalla uskomattoman kömpelö. Painoakin laitteella oli kuin pappatunturilla. Fillarilla tuntui olevan oma tahto -ikään kuin ohjausliikkeeni olisivat välittyneet jonkin monimutkaisen mekanismin kautta, pyörä itseohjautui rajusti. Kuin olisi vienyt satakiloista daamia höyläämättömällä lankkulattialla metsurinsaappaat jalassa.

Muutaman tähtihetken koin testatessani pyörää marraskuun ensilumien sulaessa sohjoksi tielle. Käveleminen oli hankalaa, cyclocrossarilla ei ollut toivoakaan etenemisestä, kaksysi kiermurteli ja luirusi mihin sattui. Moonlanderi eteni kuin kiskoilla. Otin ilon irti, ja komensin (eivät olleet kovasti vastentahtoisia) tyttäreni muovipulkkaan jota kiskoin läskipyörällä ympäriinsä. Pito ja ohjaustuntuma eivät kadonneet missään vaiheessa.

Sitten talvi koitti kunnolla, ja kaksysi nastarenkaineen tuntui huomattavasti mukavammalta ja ennenkaikkea nopeammalta vaihtoehdolta talvipoluille ja -teille. Moonlanderi lähti myyntiin ja perimätiedon mukaan liikkuu Tampereella jo ties kuinka monetta kautta.

Ei koskaan enää... ainakaan ennen seuraavaa

Nyt tänä syksynä, muutaman vuoden epäonnistuneen kokeilun jälkeen alkoi talvipyöräily taas kiinnostamaan. Syynä oli ehkä myös työpaikan vaihtuminen muutaman kilometrin päähän -päivittäistä työmatkaa ei enää ollut mitään järkeä kulkea pyörällä, varsinkaan kun isä-taksikuski-vaihe elämässä alkoi ja muksuja oli kuskattava edessuntaas päivittäin.

Tällä kertaa en aikonut tehdä samaa virhettä. Nimittäin nyt aioin rakentaa kevyen läskipyörän umpirautaisen Surlyn sijaan, tai ainakin se oli yksi tärkeimmistä osahankintoja ohjanneista seikoista. Surlyn omistajien ei kannata nyt riehaantua. Muuten hieno pyörä ei vaan sovi narujaloilleni ja suht. vaatimattomalle elopainolleni. Hetken jo katselin Trekin Farley kutosta, mutta siinä oli  liian paljon päivitystarpeita. Rahaa ei kuitenkaan ihan sikana ollut käytössä. Kaluston myynnillä sain haalittua kasaan pari tuhatlappusta, ja sen oli riitettävä.

Olen tilannut aikaisemmin kaksi runkoa Ebaysta suoraan valmistajalta, ja molemmilla tilauskerralla olen saanut yllättyä positiivisesti sekä rungon laadusta, viimeistelystä, että taiwanilaisten palvelualttiudesta. Tämä porukka haluaa myydä massoittain tavaraa, ja ebayn toimiessa kaupantekoalustana heillä ei ole varaa ottaa negatiivista palautetta. Keskimäärin olen saanut kyselyihin vastauksen kuuden tunnin kuluessa kysymyksen lähettämisestä. Monissa suomalaisissa fillarikaupoissa keskiarvo vastausnopeuteen on jossain ikuisuuden ja maailmanlopun välimaastossa. Toki hyviäkin liikkeitä on, kuten fillariosa, bikeshop, hi5bikes, foxcomp ja special bikes. Myös ET-sports Joensuussa on yksi kummallisimmista mutta parhaista pyöräkaupoista. Näissä liikkeissä tiedusteluihin vastataan, kaikissa kotimaan liikkeissä se ei ole aina niin itsestään selvää.

Osahankinnat - osa hankintoja

Tilasin siis rungon ja haarukan Icanbikesiltä suoraan Taiwaasta. Geometria oli juuri kuin itseni itselleni suunnitelema. Tai ehkä olisin ripustanut kammet sentin korkeammalle. Samalla myyjä tarjosi ostettavaksi myös yhteensopivia kampia ja kiekkoja. Olin toki jo suunnitellut hankkivani osat rapakon takaa ja germaanialaisista pyöräkaupoista mutta kun en voinut vastustaa hiilikuitukehän viekoittelevaa kutsua. Lisäksi kammet olivat 170mm pitkät, joten arvelin sen kompensoivan matalahkoa keskiötä.

Muut osat hankin eri nettikaupoista tarjouksia kytäten -sieltä ostetaan, mistä halvimmalla saadaan -hengessä. Päädyin voimansiirrossa yhteen eturattaaseen, se kun on ollut vallitseva käytäntö maastopyörissäni jo lähes kymmenen vuoden ajan. Muutenkin päätin ottaa parasta mitä vähillä euroilla saa, ja osavalinta, vaikka miten päin asiaa puntaroin, päätyi voimansiirrossa ja jarruissa Shimanon SLX-sarjaan. Ei hipoa, ei huippukevyttä, ei kallista, ei halpaa -mutta monessasa liemessä testattua, toimivaa tavaraa. Jarrulevyiksi valitsin monissa fillreissani luotettavaksi osoittautuneet Ashiman Aro -sirkkelit.

Putkiosastolla satulaa pitää yllä kiinankuitutolppa. Alkuun näin painajaisia katkeavasta ja peräosastoon osuvasta tolpasta, mutta nyt kun teknisiä maastokilsoja on takana ueampi sata, olen alkanut luottaa tolpan kestävyyteen. Tangoksi ryöstin täysjouston flättitangon grippeineen ja elimenluovuttaja onkin saanut viettää ansaittua syyslomaa jo pitemmän aikaa. Ensi kesäksi uutta tankoa kehiin kun kausi taas koittaa.

En ole ikinä jaksanut paneutua värikoodaukseen ja värikkäät jarruletkut ja vaihdevaijerit ovat mielestäni yhtä tyylikkäät kuin korin sävyiset karvanopat auton taustapeilissä. Halusin pyörän, joka olisi musta. Onneksi kaikki osat olivat suurinpiirtein mustia, tai ainakin tummia, joten se koodauskin tuli hoidettua ihan sattumalta likimain kohdalleen.

Teippileikkurin omistavana halusin tietysti teipata runkoon jotakin. Ihan sama mitä se olisi, kunhan fontti olisi kiva. Ensin ajattelin pelkkää "Fatbike" -tekstiä, mutta kun se oli niin kovin lyhyt. Tulin sitten teipanneeksi rungon nimelle "Fatbikebatfike", ikään kuin se olisi hauskakin vitsi. Tekstiin sain kuitenkin pituutta mukavasti ja se näytti mustassa mattapintaisessa rungossa mustalla kiiltävällä teipillä ihan kivalta. Tuo lepakkoteema toki tukee muuten mustanpuhuvaa pimeyden ritarin ulkoasua.

Fatbikebatfike -teksti on naurettava, mutta fontti on hyvä!

Myös pyöräkerhon logo noudattelee samaa teemaa

Mielessä kävi myös hieman raflaavampi teippausvaihtoehto, mutta ajattelin että tuo olisi jo liian outoa. Jos joku haluaa ostaa tuollaisia tarroja, niin laita viestiä...

Spessumiesten  toivetarra??

Kun kerran haarukoissa oli tilaa, halusin alle ihan oikeat renkaat, eikä mitään puolilaihaa nelituumaista. Spessun Ground Controllit sain sopivaan hintaan ja mielessä kummittelivat vielä epämukavat kokemukset Surlyn Bud&Lou combosta ja niiden "rullaavuudesta".

Kasaamista ja säätämistä

Itse fillarin kasaaminen meni noin parinkymmenen osista ruuvatun pyörän tuomalla kokemuksella muutamassa tunnissa. Vaikeinta oli ährätä rengas pois vanteelta asennuskokeilun jälkeen. Se kun ei tuntunut luistavan mihinkään reunaurasta vaikka käytin lämmintä vettä, saippuaa, silikonirasvaa, litkua, väkivaltaa, viinaa, kirosanoja ym. asentajan peruskikkoja. Lopulta, kun olin valmis jo kääntymään kirkkouskovaiseksi, rengas luiskahti keskiuraan. Sunnuntain aamupäivän lenkit siis pysyvät vielä ohjelmistossa. Teipattuani kehät Stanin tubelesteipillä luisti rengas matalan kitkakertoimen omaavan teipin päällä mukavasti ja renkaan asennus ja poisotto helpottui huomattavasti. Sen verran tiukasti rengas kuitenkin vanteella istuu, että burppaamisen sattuessa menen suoraan lottoamaan -lottovoitto epätodennäköisyydellään osuu luultavasti herkemmin kohdalle. Hiilikuituista ohjainlaakeria kiristämään asetettava käpy, tai oikeastaan expanderi oli jäänyt hankkimatta, ja sitä tulikin odotettua sitten muutama viikko. Lopulta härveli oli nipussa.

Teippaus tubelessiksi - ei voisi enää helpompaa olla

Koeajo

Koeajolle uskalsin vasta kun sain lukkopolkimet pyörään ja sain napsittua siitä pakolliset valokuvat. Eipä ensimmäinen koeajo todellakaan tarjonnut mitään maatamullistavaa ajokokemusta. Suurin ahaa-elämykseni on syntynyt jo vuosikymmen sitten kun ensimmäistä kertaa kiipesin kaksysin selkään teknisessä alamäessä. Mitään tähän verrattavaa ei ollut kuitenkaan ilmassa. Kymppikiloisen täysjoustokaksysin jälkeen pyörä tuntui kivireeltä, vakka painoa oli ajokunnossa 11,6kg. Läskipyörälle kohtuullinen lukema. Välillä jo vaivuin synkkiin ajatuksiin ja mietin jopa fillarin myyntiä tuoreeltaan. Eihän pyörä toki ollut lähelläkään edellisen läskipyörän ajokokemusta tai sen puutetta, mutta nopeasta kiihtyvyydesta ja pirteydestä ei liki puolitoistakiloisten renkaiden kanssa kyllä päässyt riemua syntymään. Runkogeometria oli kuitenkin sopiva, ajoasento napsahti kohdalleen miltei heti ja alkujärkytyksestä selviydyttyäni alkoi vat fillarin läskipyörämäiset ominaisuudet tulla esille. Yllättävintä oli ketteryys- vaikka pyörä ei ihan "crispy" ollutkaan kiihtyvyydeltää, oli se kuitenkin todella ketterä. Tämä tietysti oli tavoiteltu ominaisuus, vaikka 69° ohjauskulma olisi voinut toimia jäykässä pyörässä toisinkin. Pito renkaissa oli tietysti hyvä, ja luotto ohjausmanöövereiden toimivuuteen mutkaan tultaessa kasvoi lenkki lenkiltä. Jotenkin aika oli kullannut muistoja, eikä pyörä tuntunut kovinkaan mukavalta. Kyseessä kun kuitenkin oli jäykkä pyörä, eikä kovassa vauhdissa renkaan paluuvaimennus toimi ihan nestevaimennuksen tavoin.

Rengaspaineita mittaamaan hankin mittarin, joka luotettavasti kertoisi nekin painelukemat, jotka eivät saa jalkapumpun viisaria vielä värähtämäänkään. 0- 15psi (0-1bar) on ihan riittävä mittausalue kun ilmatilaa on suhteellisen paljon kevyessä maastokulkineessa.

Mittari, jossa on sielu. Pattereita ei tarvitse. Lisäksi rengaspaineen voi päätellä ilmanpoistonapin vihellyksestä - kuin teepannun vihellys.

Lopulta mukavuuden, pidon ja rullaavuuden kompromissina päädyin käyttämään edessä 3,5psi:n ja takana 4 psi:n paineita, eli noin 0,25-0,3 barin kantturoilla pyöritään. Talvella tuosta voi vielä pikkuisen pudottaa.

Kilsoja vyölle

Nykyään, kun olen jo pyörään tottunut, on tuo heikohko kiihtyvyyskin lakannut häiritsemästä. Myös eturenkaan puuttuvaa paluuvaimennusta olen oppinut hyödyntämään. Esimerkiksi puunrunkoa vauhdilla ylittäessä ei tarvitse muuta kuin nostaa eturengas vauhdissa rungolle ja nyppäistä jaloilla takapyörä ylös. Pompsahtava eturengas kun heittää fillarin takapyörän noston avustamana pitkälle esteen yli eteenpäin. Takarengas ei esteisiin yleensä edes osu. Tekniikka, jota en täysjoustolla oppinut hallitsemaan kuin tyydyttävästi. En ole lumella ajanut vielä metriäkään, vaikka talvipyöräksi tuon alun perin hankin. Jotenkin tuon ison rengaspinta-alan tukevuus saa kaikki kapeammat kumit tuntumaan onnettomilta rimpuloilta. Keväällä, kun maastokausi taas kunnolla alkaa, voi normaaliin 2.25" Rocket Roniin tottuminen ottaa muutaman tovin.

Mikään nopeahan ei läskipyörä ole, mutta ei nyt niin toivottoman hidaskaan. Pyörä on kuitenkin jäykkä niin edestä kuin takaa, joten sitä on vietävä kivikossa kuin jäykkää pyörää. Tähän saakka talviajelut olen suorittanut täysjäykällä kaksysillä, joten jotain kokemusta tuostakin kivikkorynkuttämisestä jo on kertynyt.

Ainoa asia, joka pyörässä harmittaa, on kelvollisten nastarenkaiden puute, tai oikeastaan niiden järjetön hinta. Pakettiautoon kun saa lähes koko kierroksen uusia renkaita fatbiken nastagummien hinalla. Elämä on. Veronpalautuskortti on vielä käyttämättä, mutta saapas nähdä...

Läskipyörä luonnollisessa ympäristössään - luultavasti ainoa laatuaan Suomessa