Finlandia MTB 2014

Oikeasti kilpailun nimi on ******  MTB Finlandia , mutta tuo kyseinen pyörämerkki on minulle kirosana, ja konservatiivisen kotikasvatuksen omaavana en voi syyllistyä moukkamaisuuksiin varsinkaan omassa blogissani. Maahantuojan aikoinaan ryssimän katkenneen rungon takuukeissin jälkeen toinen käyttämäni kirosana on *******.

Finlandia on hienoimpia pyörätapahtumia mitä Suomenmaassa järjestetään. Kerhokaverit jostain syystä dissaavat tätä, vaikka ajellaan ihan kotikulmilla. Muka liikaa latupohjaa ja liian vähän polkua. Minä sanoisin että p***** marjat, tässä on rata jossa on riittävästi kaikkea, eikä mitään liikaa. Tähän verrattuna esim. Tahkon kehuttu rata on kuin ensimmäisen vuosikurssin metsäkoneenkuljettajaopiskelijan peruutusharjoituspaikka. Finlandiassa on nopeita laskuja, nopeita polkuja, kiperiä nousuja niin polulla kuin paremmin rullaavallakin alustalla. Monipuolinen pyöräilijä pärjää Finskissä hyvin. Kun Stravasta tutkailin segmenttivauhteja, niin sorapätkillä kärkikuskit ajelivat 47km/h nopeuksia ja polullakin mentiin p**** kovaa. Kuten Vastaranta muotoili -vauhtia nostamaalla polut alkavat käydä mutkikkaaksi, tai jotain sinnepäin. Hienosti ja erittäin kuvaavasti rakennettu lause joka tapauksessa. Tiirismaan kivikotkin ovat kinkkisiä ajettavia, kun nopeusmittari näyttää reilua kahtakymppiä.

Perussäätämistäkin mahtui mukaan. Otin kiireessä kaksi vasemman käden hanskaa, ja vieläpä täysin eri merkkisiä ja laatuisia. Hanska-asiaa tuskaillessani mietin jopa ajavani auton varapyöräkotelosta löytämilläni renkaavaihtohanskoilla, mutta siannahkaiset tuorkisvuorihanskat eivät ole ehkä kuitenkaan hellepäivänä se paras vaihtoehto. Lopulta tyydyin ajamaan hanskoitta, kun paikalliset fillariosakaupustelijatkin olivat päättäneet kaupustella hanskojaan jossain muualla. Eipa ollut siis mitään, mitä v**** k*****.

Hellekelillä hanskat ovat tärkeä ajomukavuutta ja turvallisuutta lisäävä varuste, varsinkin kun käsivammaisena puristusvoima tangosta ei ole mitenkää kaamea. Hikiset kädet muuttivat otteen tangosta liukkaaksi ja hikeä ei voi pyyhkiä silmistä kämmensyrjällä. Ketjutöiden ansiosta kasvoilta hien pyyhkimisen seuraus oli tiernapojista tuttu "murijaanein kuningas" -efekti olemuksessa. No hanskattomuus oli loppujen lopuksi varsin merkityksetön asia. Sainpa "redneck" -tyyppiseen rusketukseeni lisäväriä.

Asetuin kolmanteen lähtöriviin sijoittuakseni heti jonon etulinjan perään, mutta onnistuin tupeloimaan lähtökiihdytyksen ja jäin aika pahasti pussiin. Heti kohta murjaisin, ennen enismmäistä metsäylämäkeä pellolla, ketjut pakan ja takahaarukan väliin. Edessä oli pakkopysähtyminen ja vieläpä mahdollisimman huonoon paikkaan kovavauhtisen suoran keskelle. Takaatulijoilta sain ansaittua huutia, eiväthän he voineet ymmärtää syitä pakolliseen äkkipysähtymiseeni. Siinä ketjuja vapaaksi repiessäni (hanskoitta, tottakai) n. 100 kuskia kaahasi ohitseni. Tai siltä ainakin tuntui.

Lähdön tunnelmaa.

Sain sitten perkattua osan kilpakumppaneista lyhyillä leveämmillä osuuksilla, mutta alkupään kapealla polulla ohitus ei ollut niin simppeliä. Ilmeisesti juuri tuon hitaan möngerryksen takia säästin renkaani siinä kohden, missä kymmenet muut kuskit rikkoivat omansa. Niin myös toinen Kramppilainen Emil, jonka olin juuri saavuttamassa kun takarengas sihautti ilmansa pihalle. Emilillä ei ollut vararengasta tai pumppua, joten pysähdyin antamaan omani. Arvelin, että varman päälle kovaksi pumppaamani kumet kestäisivät loppuun asti, ja lisäksi M18 -sarjassa ajvalla Emilillä oli paljon enemmän hävittävää (Ajoi rengastöistä huolimatta sarjansa kolmanneksi). Valitettavasti siinä reppua kaivellessa toistui pellolla tapahtunut - jäin taas monikymmenpäisen kuskilauman ohittamaksi.

Lopulta olin taas liikkeellä ja meno maittoi. Selkiä tuli vastaan oikeastaan koko matkan aina maalimäkeen saakka, jossa hyvävoimaisena haastoin loppukiriin M18 voittajan, joka sitten kuitenkin osoittautui liian kovaksi palaksi ja hävisin kahdella sekunnilla.

Loppukiri. Tässä ollaan vielä snadisti edellä.

Varsinainen kisa meni ihan hyvin. Luulin olevani paremmassakin kunnossa, mutta loppujen lopuksi sain vain noin 8 minuuttia puristettua edelliseen ennätykseeni, joka ajettiin sateessa ja kurassa v.2012. Sijoitukseni ei tosin ole koskaan ollut näin hyvä, miesten yhden kierroksen 16. on epäurheilijamaisuuteeni nähden kohtuullinen suoritus.  Mutta kun katselin, miten Vastarannan veljekset ajelivat kahden kierroksen jälkeen maaliin, ikään kuin sunnuntaiajelullla (mitä retki kavereille varmaan olikin), niin oma suoritus ei enää tuntunut niin hyvältä.

Kun lopulta onnistuin suhteuttamaan ammattimiesten ja oman suoritukseni mittakaavat, niin kyllä tyytyväinen täytyy olla. Mutta aina on varaa parantaa, ja kun tutkiskelee M45 voittoaikaa, niin keski-iän lähestyminen muuttuu huonoksi verukkeeksi hissutteluun. Mukavinta tapahtumassa kuitenkin oli, kun vaimo ja tytöt olivat kannustamassa ja maalissa odottamassa. Tyttäreni ilmoitti minimaratonin menoa ihasteltuaan osallistuvansa ensi kerralla mukaan meininkiin.

Varmaakin varmempaa on ensi vuoden osallistuminen, vaikka joutuisin myymään pyöräni pois vuosi vuodelta kalliimmaksi käyvien osallistumismaksujen takia, p******.


ps. Tästä linkistä pääsee tutkimaan Finlandian reitin Stravan segmenttiaikoja, vaikka ei olisi palveluun edes rekisteröitynyt.

Syöte MTB 2014 - Hopea ei ole häpeä

Alkukesän vainneen vatsakivun sain lopulta taltutettua ruokavaliomuutoksella ja parin viikon tiukalla lääkärin määräämällä happosalpaajakuurilla. Syötteelle kisaan valmistautuminen oli siis tällä kerralla kertaluokkaa helpompaa kun pystyi syömään liki normaalisti. Hiilihydraattitankkaus tuli hoidettua melkein oppikirjamaisesti. Starttiviivalla olo oli  suorastaan turpea joten ehkä kaurapuuron annostelussa tuli pelattua liikaakin varman päälle. Edellisenä iltana pohdin, lähdenkö liikenteeseen juomapulloilla varutautuneena vai laitanko juomat Camelbakiin. Vanhan konkarin (Emil, 16 v.) neuvosta päätin laittaa juotavat juomareppuun, mikä osoittautuikin ainoaksi oikeaksi tavaksi nesteyttämiseen. Reitillä, josta 95%  muodostuu röykyttävistä ja tarkasti ajettavista polkuosuuksista, olisi juomapullon hapuilu telineestä ollut työlästä ja luultavasti juominen olisi jäänyt liian vähiin. Nestevaje ja kilvanajo ovat huono yhdistelmä, ainakin jos on aikomus pitää jonkimoista vauhtia yllä.

Startista ampaisin ensimmäisen ryhmän peesiin ja siinä pysyttelinkin Pikku-Syötteen päälle saakka. Sykkeet käväisivät välillä rajoitinta vasten, mutta jaloissa ei ylämäen aiheuttamia polttoja tuntunut. Ennakkovaroitteluista poiketen nousu ei tuntunut kovinkaan pahalta. Vaaralta laskettaessa olisin ehkä kovempaakin päässyt, mutta jouduin tyytymään edellä ajavien vauhtiin. Toisaalta tämä rauhoitti meininkiä ja voimia säästyi lopun vaativiin nousuihin. Pytkynharjulle ja vähän ohikin ajelin hyvää vauhtia vuorovedoin miesten viisikymppisten voittajan kanssa, mutta kun Pärjänjoen rantapulevardi aukesi eteen, totesin voimia olevan mukavasti jäljellä ja päätin nostaa nopeutta. Pulevardi oli maastollisesti haastavaa, mutta Evon kivikoista ja Liipolan mangrovesta (Tervetuloa vaan tutustumaan, lähden mielelläni oppaaksi jos tekninen rynkytys kiinnostaa) haettu sitkeys auttoi ja pystyin napsimaan aika monta edellä ajanutta. Aika monen jäykkäperäkuskin suusta kuului kirouksia ja valituksia, mutta itselläni ei täysjouston puikoissa ollut ongelmia. Olin edellisenä iltana koelenkillä laskenut ilmaa iskunvaimennuksesta aika ronskeilla otteilla ja Pulevardin kivikkojuurakossa toiminta oli mahtavaa ja polku suorastaan tasoittui vauhdin kasvaessa. Suosittelen kaikille oman fillarinsa iskunvaimennuksen sielunelämään tutustumista, tähän saakka olen itse ajanut lähinnä ilmaiskareiden myyntipaineilla.

Loppunousu oli hapokas ja lyhyempää välitystä olisin ehkä kaivannut. Edessä 34-piikkinen ja takana kolmekutosen muodostama välitys oli aavistuksen pitkä, mutta toisaalta jalat saa tarvittaessa ajettua alta lyhyelläkin välityksellä. Mäki meni hammasta purren kuitenkin nollilla ja nousun jatkuessa asfaltoituna olin jo palautunut pahimmasta tuskasta. Muutaman ohituksen tein vielä huipulla ja päätin urakkani näyttävään (ainakin omasta mielestäni) loppukiriin. Maalissa olo oli hyvä ja tuntui että ihan kaikkea ei ollut tarvinnut pusertaa.

Syötteen järjestelyt olivat esimerkilliset aina ilmoittautumisesta loppuhuoltoon saakka. Reitti oli oikeaa maastopyöräilyä ja hyvin merkitty maastoon. Profiili ja maastonmuodot sopivat minulle paremmin kuin esimerkiksi Tahkon tiepätkät ja tunkkausnousut. Koko tapahtumasta on vaikea keksiä mitään korjattavaa, kaikki toimi niin kuin pitääkin. Järjestävä seura laittoi itsensä likoon ja silti hymy oli herkässä. Myös paikallisen urheiluseuran apuväki hoiti hommansa hienosti ja hyvällä asenteella. Kertakaikkiaan loistava viikonloppu todella upeissa puitteissa. Oman sarjan (M40) hopea tietysti lämmittää, mutta jo osallistuminen itsessään oli palkinto. Iso osa Suomen ykköskuskeista oli Jämin karkeloissa samaan aikaan ja se tietysti jätti saumaa muillekin menestymiseen.

Eiköhän Syöte houkuttele ensi vuonnakin. Myös muu perhe sai ajan kulumaan mukavasti, vaikka varsinaista järjestettyä ohjelmaa ei heille ollutkaan. Ehkä tässä voisi olla tilaa yhteistyökumppaneille, jotka keksisivät lapsillekin ohjelmaa. Viikon reissu tuonne olisi sopiva, siinä ehtisi ajella muitakin polkuja kuin pelkän kisakierroksen. Fasiliteetit hienoihin elämyksiin maastopyörän selässä (ja jopa ilman maastopyörääkin) tuntuivat olevan Syötteellä kunnossa. Kiitos Syöte, Metsähallitus, Syötteen porot ja ennen kaikkea järjestävä seura Krossikommuuni!

Aulanko MTB 2014, Hämeenlinna / osa 2 .

Itse kisaan valmistautuminen aloitetaan aina rengaspekulaatiolla. Minkälainen rata, onko kuivaa, onko kivikkoa, onko pururataa, onko soratietä, onko suota, onko asfalttia... Joka lähtöön ei sopivaa  rengastusta omasta varastosta löydy, varsinkin kun sponsorin virkaa toimittaa genuiininnahkainen lompakko, joita jotkut kuulema käyttävät ylimääräisten rahojen säilytykseen. Itsellä ei moisia säilytyspulmia juuri ole joten rengasvalintaa ohjailevat pääosin markkinatalouden lait. Rengastyöt ovat kuitenkin oiva tapa valmistautua henkisesti itse kisaan. Niin nytkin tuuppasin kompressorin johdon seinään ja päätin ottaa hieman liian painavat, alamäkiin paremmin soveltuvat renkaat pois ja laittaa tilalle jotain kevyempää. Oikeasti tuo renkaiden kanssa sekoilu on välillä aika kummallista hommaa...kysellään kaverilta että minkähänlaiset renkaat olisivat hyvät...jospa sittenkin kokeilisin jotain toisia.. entäs jos reitti onkin hullun kivikkoinen.. mitäs taikka sitten  kun entä jos jne. Kisan heikkoa menestystä voi jälkikäteen aina selitellä aina kahdella asialla: huonoilla renkailla (mukaan lukien väärät paineet, rengasrikot ym.) tai sitten epäonnistuneella tankkauksella. Tulette kirjoituksen loppupuolella huomaamaan, mitä tarkoitan. Jotkut käyttävät menestymättömyyden argumentointiin myös allergiakorttia tai flunssan jälkitauteja, mutta silloin ollaan jo melko heikoilla jäillä. Kipeänä kisaamisessa ei ole järjen häivää.

Pahaksi onneksi käyttämäni renkaat olivat jo hieman kilometrejä nähneet. Se puolestaan aiheutti renkaiden asennuksessa monenlaisia yllätyksiä. Suosin itse tubeless-tyyppistä asennustapaa, jossa sisärengas jätetään pois ja vanteeseen asennetaan irtoventtiili. Vanne tiivistetään teipillä ja renkaan ilmanpitävyyttä varmistamaan ilmatilaan laitetan vajaa desi nestemäistä lateksia. Litkuksi nimetty aine myös renkaan rikkoutuessa pyrkii tukkimaan ilmavuodon ja matka voi jatkua ilman, että kuski edes huomaa mitä renkaassa tapahtuu. Käytettyjen renkaideni reunakaapelit olivat jo lukuisista asennuskerroista käyneet väljäksi ja täytettäessä ne laukesivat vanteelta hirvittävällä pamauksella. Tämän seurauksena renkaantiivisteaine levisi räjähtäen ympäristöön. Tuloksena askareesta oli; rikkoutunut rengas, lateksiliimalla kuorrutettu asentaja ja sydänköhtauksen partaalla oleva, työskentelyä vierestä seurannut vaimo.

Kisapäivän aamu meni ihme kyllä ilman kommeulluksia, mitä nyt geelit jäivät taas kotiin. Kolmen tunnin kisassa toukokuun hellessäässä energiaa pitäisi ottaa vähintään kolmen vartin välein, mutta nyt vetäisin kilpakaverilta pummatut geelit jo ennen lähtöä kun oli jotenkin ohut olo. Startissa jäin taas jonon perälle, mikä tarkoittaa ensimmäisten kilometrien kävelyvauhtista etenemistä kärkipään painaessa minuuttitolkulla karkuun. Lähtörykelmän peräpäässä kun yleensä ovat ihmiset, jotka osaavat nauttia kisatunnelmasta (ja elämästä?) ilman veren maku suussa suorittamisen meininkiä. Olin siis totaalisen väärässä päässä lähtöryhmää.

Lopulta  muutaman kilometrin päässä ajokäskyn antamisesta jono alkoi vetää ja selkää alkoi tulla vastaan epäilyttävän helposti, mikä tietysti johtui nautiskelijoiden taakse sijoittumisesta lähtökarsinassa. Aulangon näkötornin mäki tuntui nousevan kuin sukkasillaan ja päätin yrittää hivuttautua kohti kärkeä. Reitti oli muutamilta osiltaan yllättävän tekninen -kivikkoa ja pikkupolkua riitti ihan mukavasti. Varsinaiset polkuosuudet menivät muuten puolittaisessa flow-tilassa, mutta mutalammikot söivät vauhdin totaalisesti ja ajorytmiä ei oikein päässyt muodostumaan.

Eka kierros meni alun hidasteluun nähden ihan hyvin ja lähdin luottavaisesti toiselle kierrokselle. Alun perin kisastrategiaani kuulunut idea toisen kierroksen ajamisesta ensimmäistä vauhdikkaammin alkoi kuitenkin saada takaiskuja, kun reidet tyhjenivät Aulangon ylämäkiin. Toisen rundin keskiosan ajelin kuin Lontoon sumussa...geelitankkaus tai jokin muu energiaboosti olisi tehnyt poikaa. Mutta kun ei niin ei. Siispä sitkeilin kilpakumppanin peesissä ja tulipa siinä kisatunnelmissa vaihdettua kuulumisiakin. En tiedä onko palkintosijoista taistelevilla kuskeilla tapana jutustella mukavia kesken kisan, mutta itse olin jo porukkalenkkimoodilla ja kärkipää taisi olla jo kohta maalissa. Vasta radan lopussa tuntui taas voimia olevan varsinaiseen kisaamiseen ja jätin mukavan juttukaverin tylysti huoltopisteelle maistelemaan urheilujuomaa ja rynnistin eteenpäin.

 Loppulaskun jälkeen kuulin kuuluttajan kuuluttavan minut sijoitukselle kuusitoista. Toki olisin mieluummin ollut kympin sakissa, mutta kun ottaa huomioon, että tässä jo neljä vuosikymmentä on elämästä nautittu niin kohtuullisen tyytyväinen on sijoitukseen nuorukaisten sarjassa kuitenkin  oltava.

Sitten ne selitykset:

1. Renkaat: Rengasvalinta onnistui, mutta painetta oli liikaa. Kivikossa en edennyt jouhevasti, vaan pyörä pomppi sinne tänne, eikä jousitus voinut paikata niin holtitonta menoa. Toisaalta, rengastöitä ei tarvinnut taipaleella tehdä.

2. Tankkaus: Energiageelit unohtuivat kotiin, ja reilun kolmenkympin helteessä virta vaan loppui. Jos en olisi saanut naapurilta geelejä ennen kisaa yhtään lainaksi, olisi noutaja tullut jo ekalla kiekalla.

3. Tyhmyys. Pitäisi jo uskoa, että on huomattavasti vaivattomampaa tulla ohitetuksi, kuin itse kärkkyä ohituspaikkoja. Eli sijoittuminen lähtökarsinaan sijoitustavoitteen mukaiseen asemaan on ilmeisen tärkeä juttu. Nyt ohitin n.50 kuskia, osan polulla, ja se teki ajamisen työlääksi.

Rata oli kuitenkin hieno, se oli erinomaisesti maastoon merkitty ja järjestelyt toimivat loistavasti. Kilpakaverit olivat mukavia eikä niuhottamista tai ryppyotsaisuutta esiintynyt. Vielä kun keksin, miten pyörän saa oikeasti kulkemaan. Joten, eikun kiristämään ketjua.

Aulanko MTB 2014, Hämeenlinna / osa 1.

Kilpailuun orientautuminen alkoi jo kuukausi takaperin. Silloin nimittäin ilmoittauduin Lahden Messilässä järjestettävään maastopyöräendurokilpailuun. Jos sivistykseen ei kuulu, mitä enduro tarkoittaa polkupyörämaailmassa, niin tässä Mikapediaa: kuskit hinataan hissillä ylös ja he laskevat vimmattua vauhtia alas maaliin pitkin eri puolilla mäkeä kulkevia polkuja vain noustakseen hissillä uudelleen ylös laskeakseen taas alas jne. Tätä toistetaan niin kauan että vaadittu määrä laskuja on suoritettu. Kilpailussa menestymistä edesauttaa kaluston ja kuljettajan pysyminen ehjänä ja toimintakunnossa. Toki kisassa otetaan myös aikaa: se, kuka käyttää mäen päältä laskemiseen vähiten aikaa, on voittaja. Polut ovat täynnä erilaisia joko rakennettuja tai jääkauden ja kasvillisuuden muovaamia esteitä, joiden yli ajaessaan kuskin täytyy olla hereillä, muuten saattaa sattua pahasti tangon yli lentämisestä johtuvan äkkipysäyksen seurauksena. Toki kuskit käyttävät moottoripyröhommista tuttuja suojia ja fullface-kypärää, jotta kausi ei keskeytyisi luiden katkeamiseen. Hommassa vaaditaan tietysti taidon ja ajosilmän lisäksi jonkin verran hulluutta. Tyhmyydestä ei niinkään ole kisassa apua.

No kuitenkin, ilmottauduin siis endurokisaan. Olihan sitä käytävä harjoittelemassakin. Siispä suuntasin Messilän laskettelurinteelle treenatakseni edellisen kappaleen lopussa mainostamiani ominaisuuksia; ajosilmää ja taitoa. Pohjanmaan tasamaiden kasvattia kuitenkin alarinteen hurja vauhti ja perkeleelliset kivikot alkoivat hirvittää. Homma oli tietty ihan mukavaa ja vauhtiakin tuli lasku laskulta lisää mutta alkoi tuntumaan siltä, että hulluuteni laji ei ole alamäkikivikoiden rysäyttelyyn soveltuvaa, vaan saattaisi numerolapun kanssa varustetulla polkupyörällä muuttu jopa tyhmyydeksi. Tein riskianalyysin ja mietin viime kesän toipilasaikaa (en mitenkään kaiholla, tosiankaan), ja päätin alamäkitouhujen olevan turhan riskialttiita. Vauhdit kun saattavat olla tieliikennelaittoman mopedin huippunopeuden luokkaa. Toki jatkossakin aion alamäkeä käydä ajamassa, mutta ilman numerolappua.

Tämän kaiken turhuudesta suivaantuneena selasin nettiä löytääkseni jonkin soveltuvan maastopyöräkisan, sillä kisalataus oli päässyt jo kohomaan purkautumista ennakoiviin mittasuhteisiin. Hämeenlinnassa Aulangolla näytti olevan sopivat karkelot samana viikonloppuna, joten starttipäätös tiskiin ja endurokisaan ilmottautuminen peruutukseen.

Imatra MTB 2013

-Voe eikökuvvaa tuosta niitä, sanoi tyylikkääseen vihreään Imatra MTB 2013 -paitaan pukeutunut henkilö kun tiedustelin kilpailunumeroiden noutamispaikkaa. Edellisen kerran kävin Imatralla, ja vieläpä Imatran Kylpylässä 21 vuotta sitten lumenveiston SM-kilpailuissa. Paikka oli silloin hoteinta hottia -uusi ja hieno. Ihan hyvin oli kylpylähotelli aikaa kestänyt. Parinkymmenen asteen lämmössä, loppukesän auringonpaisteessa luonnollisesti kaikki näyttää hyvältä.

Olimme perheen kanssa liikkeellä ja majailimme varsin hienossa Holiday Club Saimaassa. Lapset pääsivät kylpylään, rouva sai rentoutua hotellipalveluissa ja minä pääsin ajamaan kilpaa. Olipa kumma, että sattumalta juuri tänä viikonloppuna perhelomailu, nimenomaan Imatralla, alkoi kiinnostamaan.

Kisapäivän kuviot olivat tuttuun tapaan pelkkää katastrofia aamusta alkaen. Autosta hajosi virtalukko edellisenä iltana kun kävin hakemassa paikallisesta Mäkkäristä tankkausmateriaalia. Olihan toki oireita esiintynyt pitkin viikkoa, mutta olen pyrkinyt ajattelemaan optimistisesti. Siinä Mäkkärin pihalla parikymmentä minuuttia avaimia virtalukossa ravistellessani ja väännellessäni optimismi unohtui ja Hondan kabiini synkistyi armottomasta kiroamisesta. Avain kyllä meni virtalukkoon, mutta siinäpä se sitten olikin. Lopulta avain kääntyi ja kone hörähti käymään. Hotellin pihaan ajettuani reaktionnomaisesti nyppäisin avaimet pois, enkä tajunnut että sama ravistelu-nylkytys-kiroilusessio oli edessä aamulla.

 Päivän koittaessa sitten lähdin tohinalla ilmoittautumaan, mutta jotenkin erilaisissa auto- ja perheteknisissä kuvioissa tuhraantui koko aamupäivä ja lähtökarsinaan ennätin kaksi minuuttia ennen paukkua. Auton ovet jäivät auki, ja avaimet virtalukkoon kun en enää uskaltanut kääntää virtalukkoa nolla-asentoon. Virittelin vaihtokalsarit ratin päälle varkaita karkottamaan, ja ilmeisen toimiva systeemi olikin kun rottelo maaliintulon jälkeen löytyi niiltä sijoiltaan. Täytyypä ehdottaa vakuutusyhtiöön uutta,  M-koon boksereihin perustuvaa murtosuojausjärjestelmää.

Lähtölaukauksen jälkeen ajelin leppoisasti jonossa. Ensin hiekkatietä, sitten kapeampaa uraa, sitten polkua ja lopulta ääriteknistä kivikkorynkytysuraa. Tuota kivikkorynkytystä riitti kilometritolkulla ja jotenkin matkan edetessä ajo muuttui rennommaksi ja nopeammaksi. Lopulta pienen soratiesiirtymän jälkeen reitti jatkui helpommalla polulla. Roikuin pitkän matkaa Kuopion pyöräseuran väreissä ajelevan kuskin perässä. Välillä tein osani vetotyöstä, välillä jäin taas jälkeen. Lopulta mies valitteli heikkoa jalkaa, ja päätin jättää kaverin taakseni. Ensimmäisen kierroksen ajelin loppuun Venäläiskuskin peesissä. Miehellä oli voimaa vetää tasaiset pätkät hirmuista vauhtia, mutta teknisemmissä kohdissa pääsin aika nopeasti takarenkaalle.

Tiukkaa ylämäkeä ja kivikkoa Imatralla riittää. Kuva: Antti Pullinen

Toisen kierroksen kivikot menivät mukavasti, ja saimme kiinni mustiin pukeutuneen Canyonkuskin. Kivikkoröykytyksen päätyttyä tunsin pientä krampin poikasta pohkeessa. Muutenkin terävin veto tuntui kadonneen. Asia olisi saattanut korjaantua geelitankkauksella, mutta geelit olivat jääneet Hondan peräluukkuun kalsariansan virittelyn viedessä huomion valmistautumisesta. Sitkeilin venäläisen ja mustan kuskin perässä puoleenväliin toista kierrosta, mutta poistaessani takakiekkoon tarttunutta risua meni parivaljakko menojaan. Ajelin lopun kierroksen hyvässä seurassa, eli ihan issesseen. Ohitin jahtaamani venäläisen myöhemmin, kun hän oli joutunut rengashommiin. Ajattelin ensin, että harmi juttu, mutta kun käsitin sijoitukseni nousevan pykälällä, muuttui myötäharmitus varovaiseksi riemuksi. Maastopyöräilyynhän kuuluu myös tekniikka, eli kalusto pitää pystyä pitämään kisakuntoisena startista maaliin.

Ylämäet alkoivat tuntumaan jyrkemmiltä ja pitemmiltä kuin ensimmäisellä kierroksella, ja muutenkaan vauhti ei enää päätä huimannut. Jouduin pysähtymään myös huollossa, kun olin imaissut juomarepun sisällön tyhjäksi melkein heti toisen kierroksen alussa. Luojan kiitos en ahnehtinut kolmea kierrosta kun kahdellakin sai ajettua itseltään jalat alta. Kohta maalisuora jo häämöttikin ja otin "näyttävän" loppukirin mahtavan kannustuksen siivittämänä.

Kun tuloslistat saapuivat, huomasin ilokseni olevani sijalla kuusi. Kolmen viikon treenaamiseen sekä kesän kuntoon nähden varsin mukava sijoitus. 

Kun kaikki (keli, rata, huolto, päivän kunto) tuntui  itse kisassa natsaavan, jäi päivästä mukava olo, ja edes edessä oleva auton remontoiminen ei osannut harmittaa.

PS. Virtalukko ei suostunut enää kotona toimimaan edes kiroamalla, joten avainten pitäminen virtalukossa  koitui kotimatkan pelastukseksi. Sunnuntaina purin virtalukon ja vaihdoin muutaman kuluneen haittalevyn. Ihmeekseni onnistuin kokoamaan pulmalelua muistuttavan systeemin oikein ja toiminta oli taas uuden veroista. Eiköhän tuolla ainakin ensi vuoden Imatra MTB:n starttiin taas ajeta, paluumatkasta on vielä turhan aikaista puhua.

Merida MTB Finlandian jälkilöylyt...

Sekavin tuntein suuntasin lauantaiaamuna auton keulan kohti Tiirismaan ja Messilän maastoja. Ei ollut mitenkään voittajafiilis, päin vastoin epävarmuus velloi jossain vatsanpohjassa. Tankkaus oli unohtunut, hiilareita rouskuttelin matkan edetessä Twix -patukasta. Edellisyönä uni ei tullut silmään, ja Aku Ankka vuodelta 2010 tuli luettua verrattain monta kertaa. Selvää oli, että Akun ei kannattaisi Ankkalinnan auraus- ja kunnossapitourakointia enää harjoittaa ainakaan Roope-kitupiikin tuntipalkoilla. Että verrattain kehno valmistautuminen ja muutenkin urheilufysiologisin termein ilmaistuna "paska olo".

Lahdesta Messilän suuntaan ajaessa aina välillä iskee jotenkin ylevä tunne tien laskiessa järven pinnan tasolle vain noustakseen toista sataa metriä hulppean maiseman ylle. Mahtavat näkymät sävähdyttivät tälläkin kertaa ja ymmärsin, että sirkkelöimisturman jälkeen äijä on taas kehissä ja reidet ovat kuin suomalaisella työhevosella (yhtä karvaiset?). Vanhana kehäkettuna kävin kylmän viileästi lunastamassa kisanumeron ja ripustin sen tottunein ottein fillarin tankoon. Olo oli itsevarma kuin Chuck Norrisilla Vetelin matkahuollossa. Kypärä päähän, sukkikset jalkaan, ajohanskat käteen, juomareppu -check! Kaikki toimii. Antaa tulla, olipa vastassa mitä vaan. Kävin ottamassa muutamia spurtteja varoen visusti päästämästä kaikkia reisissä lymyileviä kilowatteja valloilleen. Lopulta muilutin itseni lähtökarsinaan puolivälin paikkeille; ajattelin että siitä on hyvä napsia päänahkoja kun meno käy kovaksi ja kovat pistävät menoksi.

Voittajafiilistä kesti ensimmäiset kaksi kilometriä. Enää 33km jäljellä ja hengitys vinkui ja ahisti. Sisäinen logistiikkainsinööri astui kehiin ja kuulin ääneni toistelevan korvaani että rauhoitu ja säästä voimiasi, hyvä mies. Sikäli olen kehittynyt eteväksi itsepetoksen jalossa taidossa, että oikeasti kuvittelin minulla olevan jotain voimia säästettäväksi. Niinpä olin onnellinen uudesta strategiastani ja hissuttelin pikkuvälityksellä varoen rasittamasta itseäni.

Puolivälissä imaisin pussillisen geeliä kitusiin ja huomasin että seurakaveri Marko oli huomaamatta lipunut takarenkaalle. Siinä sitten tasatahtia ajeltiin samalla kun tunsin geelin imeytyvän, ja pikku hiljaa olo oli taas melko normaali. Niinpä innostuin repäisemään Markoon tasamaalla melkoisen  kaulan, nopeusmittari näytti reilua neljääkymppiä ja meno maittoi. Valitettavasti tasamaapätkä päättyi, ja kesän ajamttomuus näkyi surkeana polkuajona. Jotenkin itsesuojeluvaisto löi henkisen käsijarrun päälle, enkä uskaltanut laskea Tiirismaan kivikoita täysillä. En nyt ihan polun tukkeena ollut, mutta vauhti ei ollut sitä, mitä kilpanumeron kanssa kuuluu mennä. Marko tietysti kuittasi tämän ja oli taas liimautuneena takarenkaassa.

Lopulta pääsimme itse asiaan, eli Tiirismaan nousuihin. Tunsin taas omistavani suomenpystykorvan (?) reidet  ja mäki nousi ihan mukavasti. Edellä puuskutti naisten sarjan kuski, ja en malttanut olla tiedustelematta kesken nousun että montakos piikkiä tuossa takarattaassa on. Vastaus kuulosti suurin piirtein tältä: "Ei..puuh..u täs..sä m..puuh..tään pysty puuh..puhumaan." Itse tietysti pidin pokan ja hymyilin pohjalaista sisäistä hymyäni, koska ei juurikaan puuskututtanut ja puhe kulki hyvin. Yeah, Chuck Norris. Muutaman nousun ja laskun jälkeen tultiinkin jo maalinousuun, joka muistikuvissani oli nousu sieltä pahimmasta päästä. Olemattomia voimia oli kuitenkin tullut säästeltyä siihen malliin, että sain revittyä itseni kahden kanssakilpailijan edelle juuri ennen maaliviivan ylitystä.

Maalissa ei ollut ollenkaan niin heikko olo kuin ennakkoon pelkäsin. Päin vastoin, hampaankoloon jäi vielä harmitus kun ei ollut tullut ilmoittauduttua pitemmälle matkalle. No taivaalta päälle kaatunut vesiryöppy huuhtoi ajatukset taas tolalleen.

Kaiken kaikkiaan kisasta jäi mukava tunne, että ei tässä vielä olla romutukseen valmiita. Kesällä käden kuntoutumisen viivästyttyä suunnittelin jo lääkenarkkarin uraa, kun pyöräily ja normaali elämä tuntui niin kovin kaukaiselta. Mutta ei, Chuck Norris (varsinkaan suomenhevosen varustuksella) ei luovuta, vaan hyppää pyörän selkään ja ajaa auringonlaskuun.

Merida MTB Finlandia 2013

Helmikuussa lähetin voimieni tunnossa ilmoittautumisen ko. peijiaisiin. No kesä on mennyt sitten pyöräilyn kannalta munilleen käsivammasta toipumisessa, mutta silti aion tapahtumaan osallistua lahtelaisen maastopyöräilyn kannatushengessä. Eilen, kun olin heinäkuun ensimmäisellä pyörälenkillä, törmäsin Messilässä rataan tutustumaan tulleeseen ryhmään ja roikuin perässä melkein koko reitin. Reitti on koko lailla sama kuin edellisvuosina, eli sopivasti polkua, kovavauhtista, siis  todella kovavauhtista laskua hiekkatiellä ja armotonta ylämäen jyystämistä.  Teknisiä kivikoita on kolmella polkuosuudella, muuten polut ovat Messilälle tyypillistä juurakkotäristelyä. Oikeastaan todella mukava rata. Puolenkuntoisena tuonne on turha lähteä sijoitusta hakemaan, mutta saapahan nauttia kisafiiliksistä. Viime vuonna kaatosateessa ajetussa kisassa kinnersin kahdenkympin sakkiin, mutta nyt olisi tarkoitus tulla maaliin ennen kahdettasadatta polkijaa. Eilinen lenkki olikin sitten vähän kovempi kuin luulin; tarkoitus oli käväistä hakemassa kerhokaverilta tubelessteippiä, mutta matkaa siirtymineen tulikin sinkuloitua 96km. Jopa Pantaanin pyöränheittomäki meni nollilla 32x20 välityksellä (Jos et tiedä, mikä mäki on kyseessä, tule MC Krampin lenkeille...) Ihan ok suoritus mielestäni, kun ajattelee että R-kioskia kauempana ei ole juuri tullut fillarilla rullailtua. Kesäkuussa ajoin kaksi ryömintävauhtista lenkkiä Aurinkovuorella, ja siihenpä kesän vakavamieliset fillaritreenaukset sitten ovat jääneet. Muuten mukavaa aloituslenkkiä latistaa se, että teipit jäivät hakematta...

Se erilainen aika-ajo

Kesälomareissulla vanhempien kotona saattaa joskus käydä aika pitkäksi. Syömisen lisäksi ruumiinkulttuurin harjoittamiselle ei oikein tunnu olevan aikaa - tai oikeastaan ei vaan jaksa.. Onneksi pikkusiskoni on kohtuullisen kilpailuhenkinen ja varsinainen tehopakkaus. Niinpä, kun kolmatta päivää olin tunkenut pullaa suuhuni noin tunnin välein, virisi ajatus kilvanajosta. Kalustoakin sattui olemaan mukavasti tarjolla. Monenkirjavasta kisavälinetarjonnasta ehdottomaksi suosikiksi nousi kotimaista valmistetta oleva, Turussa plasmahitsattu Tunturi. Vauhdinpidosta huolehti jalkajarrullinen duomatic -vaihdenapa, joka siis polkimia takaperoisesti pyöräyttämällä arpoo vaihteeksi joko ison tai pienen pykälän.

Kilpaväline huollettuna ja valmiina ajoon.
Huollosta on tosin saattanut vierähtää muutama vuosi.

Kalustossa ei siis ollut valittamista. Jotta kisa olisi ollut tasapuolinen eikä fillarin koko olisi päässyt vaikuttamaan lopputulokseen, päätettiin tempo sipaista seisten. Jotta kadenssi ei olisi loppua kohden laskenut liiaksi, ratkaistiin ongelma ajamalla ensiksi duomaticin tarjoamalla isolla vaihteella, ja puolessavälissä taivalta pykälä pudotettiin pienemmälle. Myös ajoasuksi sovittin farkut ja t-paita, sponsorisopimuksia ei tässä vaiheessa enää joutanut metsästämään.

Fasiliteetit spektaakkelille tarjosi perikeskipohjalainen maalaismiljöö, jossa ei  mäkiä tai muitakaan maastonmuotoja ei tunneta. Tosin virallisena taltiointivälineenä toimineen Stravan sensorit havaitsivat tuolla viiden kilometrin matkalla liki parisataa vertikaalia nousumetriä, mikä puolestaan olisi tarkoittanut n. 3,5% pituuskaltevuuden tasaista ylämäkeä. Jätettänee siis tämä huomioita lopputuloksia analysoitaessa.  Ajoalustan muodosti sateen pehmittämä hiekkatie, tosin asfalttiakin keskivaiheille rataa saatiin mukavasti.

Rata oli hyvässä kunnossa - suoralla vauhdit kohosivat käsittämättömiin lukemiin

Välillä piti kuitenkin himmailla, jotta lain kirjainta tulisi noudatettua.
Harvoin on lakikirjan mukaan toimiminen ollut näin helppoa.

Joten eipä muuta, kun jalat pedaaleille, tangosta kiinni ja starttiin..

..Ensimmäiset kilsat menivät mukavasti kun vauhtia riitti ja maisema vaihtui veden valuessa silmistä. Iso pykälä mahdollisti melko tuskattoman ajamisen. Tilanne muuttui kertalaakista, kun puolessa välissä matkaa vaihteeksi pudotettiin se pienempi vaihde. Seisten asfaltilla sitkuttaessa alkoivat etureidet muistutella niistä kesän mittaan tekemättä jääneistä lenkeistä. Maaliviivan lähestymisen myötä kasvoi myös tuska reisissä, vaikka vauhtia taisi olla vain parikymppiä. ...mieleen nousivat pyöräilyselostaja Markus Selinin sanat "nuo kestävyysurheilun kuninkaat...". Ja kyllä aika kuningas -olo olikin, kun maaliviivan ylitin neljä sekuntia nopeammin kuin seuraava (ja ainoa) kilpakumppanini, muutama kuukausi sitten vauvan pyöräyttänyt pikkusiskoni.

Pahoin pelkään, että tästä kilpailutapahtumasta muodostuu jokakesäinen traditio.  Oikeastan ainoan uhkan kisan putoamiseen kisakalenterista muodostaa -ei niinkään fysiikka, vaan kemia - kunhan vaan kilpaväline ei pääsisi kisojen välissä kovin pahasti ruostumaan.

Voittajan on helppo hymyillä