Läski pyörä

Projekti "Fat tired"

Taustaa ja vähän turhanpäiväistä täytetekstiä

Viimevuosina on läskipyörien suosio saavuttanut suomenmaassa käsittämättömät mittasuhteet. Aikaisemmin huonekaluliikkeet antoivat kaupantekijäisinä Gardemaister -maastopyöriä, nyt tuntuu että mikään muu tuote ei ole yhtä hottis kuin fatbike eli pullukka eli läskipyörä. Suuren norjalaisen urheilutarvikeliikkeen rantauduttua kotimaan kamaralle on agressiivisen hinnoittelun ansiosta metsissä ja turuilla ja toreilla liikkuvien läskipyöräilijöiden määrä kasvanut toisen potenssiin.

Tietysti kun olen itsekin ennakkoluuloton, ostin ensimmäisen läskipyöräni jo vuosia sitten, Merkki oli Surly, ja malli Moonlander. Kasasin fillarin rungosta kiekoista lähtien. Tilailin osat kesän aikana aina kun niitä sattui jostain saamaan. Lopputuloksena syntyi kohtuullisen maastokelpoisen näköinen laite.

Ensilenkki sulan maan aikaan oli kuitenkin melkoinen pettymys. Odotin pyörältä paljon enemmän. Mielikuvissani olin kiipeillyt pyörällä niitä kaikkein jyrkimpiä rinteitä. No, pito oli tietysti parempi kuin normaalissa kaksysissä, mutta laite oli tuskastuttavan hidas ja jollain tavalla uskomattoman kömpelö. Painoakin laitteella oli kuin pappatunturilla. Fillarilla tuntui olevan oma tahto -ikään kuin ohjausliikkeeni olisivat välittyneet jonkin monimutkaisen mekanismin kautta, pyörä itseohjautui rajusti. Kuin olisi vienyt satakiloista daamia höyläämättömällä lankkulattialla metsurinsaappaat jalassa.

Muutaman tähtihetken koin testatessani pyörää marraskuun ensilumien sulaessa sohjoksi tielle. Käveleminen oli hankalaa, cyclocrossarilla ei ollut toivoakaan etenemisestä, kaksysi kiermurteli ja luirusi mihin sattui. Moonlanderi eteni kuin kiskoilla. Otin ilon irti, ja komensin (eivät olleet kovasti vastentahtoisia) tyttäreni muovipulkkaan jota kiskoin läskipyörällä ympäriinsä. Pito ja ohjaustuntuma eivät kadonneet missään vaiheessa.

Sitten talvi koitti kunnolla, ja kaksysi nastarenkaineen tuntui huomattavasti mukavammalta ja ennenkaikkea nopeammalta vaihtoehdolta talvipoluille ja -teille. Moonlanderi lähti myyntiin ja perimätiedon mukaan liikkuu Tampereella jo ties kuinka monetta kautta.

Ei koskaan enää... ainakaan ennen seuraavaa

Nyt tänä syksynä, muutaman vuoden epäonnistuneen kokeilun jälkeen alkoi talvipyöräily taas kiinnostamaan. Syynä oli ehkä myös työpaikan vaihtuminen muutaman kilometrin päähän -päivittäistä työmatkaa ei enää ollut mitään järkeä kulkea pyörällä, varsinkaan kun isä-taksikuski-vaihe elämässä alkoi ja muksuja oli kuskattava edessuntaas päivittäin.

Tällä kertaa en aikonut tehdä samaa virhettä. Nimittäin nyt aioin rakentaa kevyen läskipyörän umpirautaisen Surlyn sijaan, tai ainakin se oli yksi tärkeimmistä osahankintoja ohjanneista seikoista. Surlyn omistajien ei kannata nyt riehaantua. Muuten hieno pyörä ei vaan sovi narujaloilleni ja suht. vaatimattomalle elopainolleni. Hetken jo katselin Trekin Farley kutosta, mutta siinä oli  liian paljon päivitystarpeita. Rahaa ei kuitenkaan ihan sikana ollut käytössä. Kaluston myynnillä sain haalittua kasaan pari tuhatlappusta, ja sen oli riitettävä.

Olen tilannut aikaisemmin kaksi runkoa Ebaysta suoraan valmistajalta, ja molemmilla tilauskerralla olen saanut yllättyä positiivisesti sekä rungon laadusta, viimeistelystä, että taiwanilaisten palvelualttiudesta. Tämä porukka haluaa myydä massoittain tavaraa, ja ebayn toimiessa kaupantekoalustana heillä ei ole varaa ottaa negatiivista palautetta. Keskimäärin olen saanut kyselyihin vastauksen kuuden tunnin kuluessa kysymyksen lähettämisestä. Monissa suomalaisissa fillarikaupoissa keskiarvo vastausnopeuteen on jossain ikuisuuden ja maailmanlopun välimaastossa. Toki hyviäkin liikkeitä on, kuten fillariosa, bikeshop, hi5bikes, foxcomp ja special bikes. Myös ET-sports Joensuussa on yksi kummallisimmista mutta parhaista pyöräkaupoista. Näissä liikkeissä tiedusteluihin vastataan, kaikissa kotimaan liikkeissä se ei ole aina niin itsestään selvää.

Osahankinnat - osa hankintoja

Tilasin siis rungon ja haarukan Icanbikesiltä suoraan Taiwaasta. Geometria oli juuri kuin itseni itselleni suunnitelema. Tai ehkä olisin ripustanut kammet sentin korkeammalle. Samalla myyjä tarjosi ostettavaksi myös yhteensopivia kampia ja kiekkoja. Olin toki jo suunnitellut hankkivani osat rapakon takaa ja germaanialaisista pyöräkaupoista mutta kun en voinut vastustaa hiilikuitukehän viekoittelevaa kutsua. Lisäksi kammet olivat 170mm pitkät, joten arvelin sen kompensoivan matalahkoa keskiötä.

Muut osat hankin eri nettikaupoista tarjouksia kytäten -sieltä ostetaan, mistä halvimmalla saadaan -hengessä. Päädyin voimansiirrossa yhteen eturattaaseen, se kun on ollut vallitseva käytäntö maastopyörissäni jo lähes kymmenen vuoden ajan. Muutenkin päätin ottaa parasta mitä vähillä euroilla saa, ja osavalinta, vaikka miten päin asiaa puntaroin, päätyi voimansiirrossa ja jarruissa Shimanon SLX-sarjaan. Ei hipoa, ei huippukevyttä, ei kallista, ei halpaa -mutta monessasa liemessä testattua, toimivaa tavaraa. Jarrulevyiksi valitsin monissa fillreissani luotettavaksi osoittautuneet Ashiman Aro -sirkkelit.

Putkiosastolla satulaa pitää yllä kiinankuitutolppa. Alkuun näin painajaisia katkeavasta ja peräosastoon osuvasta tolpasta, mutta nyt kun teknisiä maastokilsoja on takana ueampi sata, olen alkanut luottaa tolpan kestävyyteen. Tangoksi ryöstin täysjouston flättitangon grippeineen ja elimenluovuttaja onkin saanut viettää ansaittua syyslomaa jo pitemmän aikaa. Ensi kesäksi uutta tankoa kehiin kun kausi taas koittaa.

En ole ikinä jaksanut paneutua värikoodaukseen ja värikkäät jarruletkut ja vaihdevaijerit ovat mielestäni yhtä tyylikkäät kuin korin sävyiset karvanopat auton taustapeilissä. Halusin pyörän, joka olisi musta. Onneksi kaikki osat olivat suurinpiirtein mustia, tai ainakin tummia, joten se koodauskin tuli hoidettua ihan sattumalta likimain kohdalleen.

Teippileikkurin omistavana halusin tietysti teipata runkoon jotakin. Ihan sama mitä se olisi, kunhan fontti olisi kiva. Ensin ajattelin pelkkää "Fatbike" -tekstiä, mutta kun se oli niin kovin lyhyt. Tulin sitten teipanneeksi rungon nimelle "Fatbikebatfike", ikään kuin se olisi hauskakin vitsi. Tekstiin sain kuitenkin pituutta mukavasti ja se näytti mustassa mattapintaisessa rungossa mustalla kiiltävällä teipillä ihan kivalta. Tuo lepakkoteema toki tukee muuten mustanpuhuvaa pimeyden ritarin ulkoasua.

Fatbikebatfike -teksti on naurettava, mutta fontti on hyvä!

Myös pyöräkerhon logo noudattelee samaa teemaa

Mielessä kävi myös hieman raflaavampi teippausvaihtoehto, mutta ajattelin että tuo olisi jo liian outoa. Jos joku haluaa ostaa tuollaisia tarroja, niin laita viestiä...

Spessumiesten  toivetarra??

Kun kerran haarukoissa oli tilaa, halusin alle ihan oikeat renkaat, eikä mitään puolilaihaa nelituumaista. Spessun Ground Controllit sain sopivaan hintaan ja mielessä kummittelivat vielä epämukavat kokemukset Surlyn Bud&Lou combosta ja niiden "rullaavuudesta".

Kasaamista ja säätämistä

Itse fillarin kasaaminen meni noin parinkymmenen osista ruuvatun pyörän tuomalla kokemuksella muutamassa tunnissa. Vaikeinta oli ährätä rengas pois vanteelta asennuskokeilun jälkeen. Se kun ei tuntunut luistavan mihinkään reunaurasta vaikka käytin lämmintä vettä, saippuaa, silikonirasvaa, litkua, väkivaltaa, viinaa, kirosanoja ym. asentajan peruskikkoja. Lopulta, kun olin valmis jo kääntymään kirkkouskovaiseksi, rengas luiskahti keskiuraan. Sunnuntain aamupäivän lenkit siis pysyvät vielä ohjelmistossa. Teipattuani kehät Stanin tubelesteipillä luisti rengas matalan kitkakertoimen omaavan teipin päällä mukavasti ja renkaan asennus ja poisotto helpottui huomattavasti. Sen verran tiukasti rengas kuitenkin vanteella istuu, että burppaamisen sattuessa menen suoraan lottoamaan -lottovoitto epätodennäköisyydellään osuu luultavasti herkemmin kohdalle. Hiilikuituista ohjainlaakeria kiristämään asetettava käpy, tai oikeastaan expanderi oli jäänyt hankkimatta, ja sitä tulikin odotettua sitten muutama viikko. Lopulta härveli oli nipussa.

Teippaus tubelessiksi - ei voisi enää helpompaa olla

Koeajo

Koeajolle uskalsin vasta kun sain lukkopolkimet pyörään ja sain napsittua siitä pakolliset valokuvat. Eipä ensimmäinen koeajo todellakaan tarjonnut mitään maatamullistavaa ajokokemusta. Suurin ahaa-elämykseni on syntynyt jo vuosikymmen sitten kun ensimmäistä kertaa kiipesin kaksysin selkään teknisessä alamäessä. Mitään tähän verrattavaa ei ollut kuitenkaan ilmassa. Kymppikiloisen täysjoustokaksysin jälkeen pyörä tuntui kivireeltä, vakka painoa oli ajokunnossa 11,6kg. Läskipyörälle kohtuullinen lukema. Välillä jo vaivuin synkkiin ajatuksiin ja mietin jopa fillarin myyntiä tuoreeltaan. Eihän pyörä toki ollut lähelläkään edellisen läskipyörän ajokokemusta tai sen puutetta, mutta nopeasta kiihtyvyydesta ja pirteydestä ei liki puolitoistakiloisten renkaiden kanssa kyllä päässyt riemua syntymään. Runkogeometria oli kuitenkin sopiva, ajoasento napsahti kohdalleen miltei heti ja alkujärkytyksestä selviydyttyäni alkoi vat fillarin läskipyörämäiset ominaisuudet tulla esille. Yllättävintä oli ketteryys- vaikka pyörä ei ihan "crispy" ollutkaan kiihtyvyydeltää, oli se kuitenkin todella ketterä. Tämä tietysti oli tavoiteltu ominaisuus, vaikka 69° ohjauskulma olisi voinut toimia jäykässä pyörässä toisinkin. Pito renkaissa oli tietysti hyvä, ja luotto ohjausmanöövereiden toimivuuteen mutkaan tultaessa kasvoi lenkki lenkiltä. Jotenkin aika oli kullannut muistoja, eikä pyörä tuntunut kovinkaan mukavalta. Kyseessä kun kuitenkin oli jäykkä pyörä, eikä kovassa vauhdissa renkaan paluuvaimennus toimi ihan nestevaimennuksen tavoin.

Rengaspaineita mittaamaan hankin mittarin, joka luotettavasti kertoisi nekin painelukemat, jotka eivät saa jalkapumpun viisaria vielä värähtämäänkään. 0- 15psi (0-1bar) on ihan riittävä mittausalue kun ilmatilaa on suhteellisen paljon kevyessä maastokulkineessa.

Mittari, jossa on sielu. Pattereita ei tarvitse. Lisäksi rengaspaineen voi päätellä ilmanpoistonapin vihellyksestä - kuin teepannun vihellys.

Lopulta mukavuuden, pidon ja rullaavuuden kompromissina päädyin käyttämään edessä 3,5psi:n ja takana 4 psi:n paineita, eli noin 0,25-0,3 barin kantturoilla pyöritään. Talvella tuosta voi vielä pikkuisen pudottaa.

Kilsoja vyölle

Nykyään, kun olen jo pyörään tottunut, on tuo heikohko kiihtyvyyskin lakannut häiritsemästä. Myös eturenkaan puuttuvaa paluuvaimennusta olen oppinut hyödyntämään. Esimerkiksi puunrunkoa vauhdilla ylittäessä ei tarvitse muuta kuin nostaa eturengas vauhdissa rungolle ja nyppäistä jaloilla takapyörä ylös. Pompsahtava eturengas kun heittää fillarin takapyörän noston avustamana pitkälle esteen yli eteenpäin. Takarengas ei esteisiin yleensä edes osu. Tekniikka, jota en täysjoustolla oppinut hallitsemaan kuin tyydyttävästi. En ole lumella ajanut vielä metriäkään, vaikka talvipyöräksi tuon alun perin hankin. Jotenkin tuon ison rengaspinta-alan tukevuus saa kaikki kapeammat kumit tuntumaan onnettomilta rimpuloilta. Keväällä, kun maastokausi taas kunnolla alkaa, voi normaaliin 2.25" Rocket Roniin tottuminen ottaa muutaman tovin.

Mikään nopeahan ei läskipyörä ole, mutta ei nyt niin toivottoman hidaskaan. Pyörä on kuitenkin jäykkä niin edestä kuin takaa, joten sitä on vietävä kivikossa kuin jäykkää pyörää. Tähän saakka talviajelut olen suorittanut täysjäykällä kaksysillä, joten jotain kokemusta tuostakin kivikkorynkuttämisestä jo on kertynyt.

Ainoa asia, joka pyörässä harmittaa, on kelvollisten nastarenkaiden puute, tai oikeastaan niiden järjetön hinta. Pakettiautoon kun saa lähes koko kierroksen uusia renkaita fatbiken nastagummien hinalla. Elämä on. Veronpalautuskortti on vielä käyttämättä, mutta saapas nähdä...

Läskipyörä luonnollisessa ympäristössään - luultavasti ainoa laatuaan Suomessa

Finlandia MTB 2014

Oikeasti kilpailun nimi on ******  MTB Finlandia , mutta tuo kyseinen pyörämerkki on minulle kirosana, ja konservatiivisen kotikasvatuksen omaavana en voi syyllistyä moukkamaisuuksiin varsinkaan omassa blogissani. Maahantuojan aikoinaan ryssimän katkenneen rungon takuukeissin jälkeen toinen käyttämäni kirosana on *******.

Finlandia on hienoimpia pyörätapahtumia mitä Suomenmaassa järjestetään. Kerhokaverit jostain syystä dissaavat tätä, vaikka ajellaan ihan kotikulmilla. Muka liikaa latupohjaa ja liian vähän polkua. Minä sanoisin että p***** marjat, tässä on rata jossa on riittävästi kaikkea, eikä mitään liikaa. Tähän verrattuna esim. Tahkon kehuttu rata on kuin ensimmäisen vuosikurssin metsäkoneenkuljettajaopiskelijan peruutusharjoituspaikka. Finlandiassa on nopeita laskuja, nopeita polkuja, kiperiä nousuja niin polulla kuin paremmin rullaavallakin alustalla. Monipuolinen pyöräilijä pärjää Finskissä hyvin. Kun Stravasta tutkailin segmenttivauhteja, niin sorapätkillä kärkikuskit ajelivat 47km/h nopeuksia ja polullakin mentiin p**** kovaa. Kuten Vastaranta muotoili -vauhtia nostamaalla polut alkavat käydä mutkikkaaksi, tai jotain sinnepäin. Hienosti ja erittäin kuvaavasti rakennettu lause joka tapauksessa. Tiirismaan kivikotkin ovat kinkkisiä ajettavia, kun nopeusmittari näyttää reilua kahtakymppiä.

Perussäätämistäkin mahtui mukaan. Otin kiireessä kaksi vasemman käden hanskaa, ja vieläpä täysin eri merkkisiä ja laatuisia. Hanska-asiaa tuskaillessani mietin jopa ajavani auton varapyöräkotelosta löytämilläni renkaavaihtohanskoilla, mutta siannahkaiset tuorkisvuorihanskat eivät ole ehkä kuitenkaan hellepäivänä se paras vaihtoehto. Lopulta tyydyin ajamaan hanskoitta, kun paikalliset fillariosakaupustelijatkin olivat päättäneet kaupustella hanskojaan jossain muualla. Eipa ollut siis mitään, mitä v**** k*****.

Hellekelillä hanskat ovat tärkeä ajomukavuutta ja turvallisuutta lisäävä varuste, varsinkin kun käsivammaisena puristusvoima tangosta ei ole mitenkää kaamea. Hikiset kädet muuttivat otteen tangosta liukkaaksi ja hikeä ei voi pyyhkiä silmistä kämmensyrjällä. Ketjutöiden ansiosta kasvoilta hien pyyhkimisen seuraus oli tiernapojista tuttu "murijaanein kuningas" -efekti olemuksessa. No hanskattomuus oli loppujen lopuksi varsin merkityksetön asia. Sainpa "redneck" -tyyppiseen rusketukseeni lisäväriä.

Asetuin kolmanteen lähtöriviin sijoittuakseni heti jonon etulinjan perään, mutta onnistuin tupeloimaan lähtökiihdytyksen ja jäin aika pahasti pussiin. Heti kohta murjaisin, ennen enismmäistä metsäylämäkeä pellolla, ketjut pakan ja takahaarukan väliin. Edessä oli pakkopysähtyminen ja vieläpä mahdollisimman huonoon paikkaan kovavauhtisen suoran keskelle. Takaatulijoilta sain ansaittua huutia, eiväthän he voineet ymmärtää syitä pakolliseen äkkipysähtymiseeni. Siinä ketjuja vapaaksi repiessäni (hanskoitta, tottakai) n. 100 kuskia kaahasi ohitseni. Tai siltä ainakin tuntui.

Lähdön tunnelmaa.

Sain sitten perkattua osan kilpakumppaneista lyhyillä leveämmillä osuuksilla, mutta alkupään kapealla polulla ohitus ei ollut niin simppeliä. Ilmeisesti juuri tuon hitaan möngerryksen takia säästin renkaani siinä kohden, missä kymmenet muut kuskit rikkoivat omansa. Niin myös toinen Kramppilainen Emil, jonka olin juuri saavuttamassa kun takarengas sihautti ilmansa pihalle. Emilillä ei ollut vararengasta tai pumppua, joten pysähdyin antamaan omani. Arvelin, että varman päälle kovaksi pumppaamani kumet kestäisivät loppuun asti, ja lisäksi M18 -sarjassa ajvalla Emilillä oli paljon enemmän hävittävää (Ajoi rengastöistä huolimatta sarjansa kolmanneksi). Valitettavasti siinä reppua kaivellessa toistui pellolla tapahtunut - jäin taas monikymmenpäisen kuskilauman ohittamaksi.

Lopulta olin taas liikkeellä ja meno maittoi. Selkiä tuli vastaan oikeastaan koko matkan aina maalimäkeen saakka, jossa hyvävoimaisena haastoin loppukiriin M18 voittajan, joka sitten kuitenkin osoittautui liian kovaksi palaksi ja hävisin kahdella sekunnilla.

Loppukiri. Tässä ollaan vielä snadisti edellä.

Varsinainen kisa meni ihan hyvin. Luulin olevani paremmassakin kunnossa, mutta loppujen lopuksi sain vain noin 8 minuuttia puristettua edelliseen ennätykseeni, joka ajettiin sateessa ja kurassa v.2012. Sijoitukseni ei tosin ole koskaan ollut näin hyvä, miesten yhden kierroksen 16. on epäurheilijamaisuuteeni nähden kohtuullinen suoritus.  Mutta kun katselin, miten Vastarannan veljekset ajelivat kahden kierroksen jälkeen maaliin, ikään kuin sunnuntaiajelullla (mitä retki kavereille varmaan olikin), niin oma suoritus ei enää tuntunut niin hyvältä.

Kun lopulta onnistuin suhteuttamaan ammattimiesten ja oman suoritukseni mittakaavat, niin kyllä tyytyväinen täytyy olla. Mutta aina on varaa parantaa, ja kun tutkiskelee M45 voittoaikaa, niin keski-iän lähestyminen muuttuu huonoksi verukkeeksi hissutteluun. Mukavinta tapahtumassa kuitenkin oli, kun vaimo ja tytöt olivat kannustamassa ja maalissa odottamassa. Tyttäreni ilmoitti minimaratonin menoa ihasteltuaan osallistuvansa ensi kerralla mukaan meininkiin.

Varmaakin varmempaa on ensi vuoden osallistuminen, vaikka joutuisin myymään pyöräni pois vuosi vuodelta kalliimmaksi käyvien osallistumismaksujen takia, p******.


ps. Tästä linkistä pääsee tutkimaan Finlandian reitin Stravan segmenttiaikoja, vaikka ei olisi palveluun edes rekisteröitynyt.

Syöte MTB 2014 - Hopea ei ole häpeä

Alkukesän vainneen vatsakivun sain lopulta taltutettua ruokavaliomuutoksella ja parin viikon tiukalla lääkärin määräämällä happosalpaajakuurilla. Syötteelle kisaan valmistautuminen oli siis tällä kerralla kertaluokkaa helpompaa kun pystyi syömään liki normaalisti. Hiilihydraattitankkaus tuli hoidettua melkein oppikirjamaisesti. Starttiviivalla olo oli  suorastaan turpea joten ehkä kaurapuuron annostelussa tuli pelattua liikaakin varman päälle. Edellisenä iltana pohdin, lähdenkö liikenteeseen juomapulloilla varutautuneena vai laitanko juomat Camelbakiin. Vanhan konkarin (Emil, 16 v.) neuvosta päätin laittaa juotavat juomareppuun, mikä osoittautuikin ainoaksi oikeaksi tavaksi nesteyttämiseen. Reitillä, josta 95%  muodostuu röykyttävistä ja tarkasti ajettavista polkuosuuksista, olisi juomapullon hapuilu telineestä ollut työlästä ja luultavasti juominen olisi jäänyt liian vähiin. Nestevaje ja kilvanajo ovat huono yhdistelmä, ainakin jos on aikomus pitää jonkimoista vauhtia yllä.

Startista ampaisin ensimmäisen ryhmän peesiin ja siinä pysyttelinkin Pikku-Syötteen päälle saakka. Sykkeet käväisivät välillä rajoitinta vasten, mutta jaloissa ei ylämäen aiheuttamia polttoja tuntunut. Ennakkovaroitteluista poiketen nousu ei tuntunut kovinkaan pahalta. Vaaralta laskettaessa olisin ehkä kovempaakin päässyt, mutta jouduin tyytymään edellä ajavien vauhtiin. Toisaalta tämä rauhoitti meininkiä ja voimia säästyi lopun vaativiin nousuihin. Pytkynharjulle ja vähän ohikin ajelin hyvää vauhtia vuorovedoin miesten viisikymppisten voittajan kanssa, mutta kun Pärjänjoen rantapulevardi aukesi eteen, totesin voimia olevan mukavasti jäljellä ja päätin nostaa nopeutta. Pulevardi oli maastollisesti haastavaa, mutta Evon kivikoista ja Liipolan mangrovesta (Tervetuloa vaan tutustumaan, lähden mielelläni oppaaksi jos tekninen rynkytys kiinnostaa) haettu sitkeys auttoi ja pystyin napsimaan aika monta edellä ajanutta. Aika monen jäykkäperäkuskin suusta kuului kirouksia ja valituksia, mutta itselläni ei täysjouston puikoissa ollut ongelmia. Olin edellisenä iltana koelenkillä laskenut ilmaa iskunvaimennuksesta aika ronskeilla otteilla ja Pulevardin kivikkojuurakossa toiminta oli mahtavaa ja polku suorastaan tasoittui vauhdin kasvaessa. Suosittelen kaikille oman fillarinsa iskunvaimennuksen sielunelämään tutustumista, tähän saakka olen itse ajanut lähinnä ilmaiskareiden myyntipaineilla.

Loppunousu oli hapokas ja lyhyempää välitystä olisin ehkä kaivannut. Edessä 34-piikkinen ja takana kolmekutosen muodostama välitys oli aavistuksen pitkä, mutta toisaalta jalat saa tarvittaessa ajettua alta lyhyelläkin välityksellä. Mäki meni hammasta purren kuitenkin nollilla ja nousun jatkuessa asfaltoituna olin jo palautunut pahimmasta tuskasta. Muutaman ohituksen tein vielä huipulla ja päätin urakkani näyttävään (ainakin omasta mielestäni) loppukiriin. Maalissa olo oli hyvä ja tuntui että ihan kaikkea ei ollut tarvinnut pusertaa.

Syötteen järjestelyt olivat esimerkilliset aina ilmoittautumisesta loppuhuoltoon saakka. Reitti oli oikeaa maastopyöräilyä ja hyvin merkitty maastoon. Profiili ja maastonmuodot sopivat minulle paremmin kuin esimerkiksi Tahkon tiepätkät ja tunkkausnousut. Koko tapahtumasta on vaikea keksiä mitään korjattavaa, kaikki toimi niin kuin pitääkin. Järjestävä seura laittoi itsensä likoon ja silti hymy oli herkässä. Myös paikallisen urheiluseuran apuväki hoiti hommansa hienosti ja hyvällä asenteella. Kertakaikkiaan loistava viikonloppu todella upeissa puitteissa. Oman sarjan (M40) hopea tietysti lämmittää, mutta jo osallistuminen itsessään oli palkinto. Iso osa Suomen ykköskuskeista oli Jämin karkeloissa samaan aikaan ja se tietysti jätti saumaa muillekin menestymiseen.

Eiköhän Syöte houkuttele ensi vuonnakin. Myös muu perhe sai ajan kulumaan mukavasti, vaikka varsinaista järjestettyä ohjelmaa ei heille ollutkaan. Ehkä tässä voisi olla tilaa yhteistyökumppaneille, jotka keksisivät lapsillekin ohjelmaa. Viikon reissu tuonne olisi sopiva, siinä ehtisi ajella muitakin polkuja kuin pelkän kisakierroksen. Fasiliteetit hienoihin elämyksiin maastopyörän selässä (ja jopa ilman maastopyörääkin) tuntuivat olevan Syötteellä kunnossa. Kiitos Syöte, Metsähallitus, Syötteen porot ja ennen kaikkea järjestävä seura Krossikommuuni!

Murre pyöräilyä

Jostain syystä murtella kirjoitetut jutut saavat sappeni kiehumaan. Olen ihmetellyt syitä, jotka saavat muuten normaalin ihmisen tuottamaan kirjoitettua tekstiä, joka kuunneltuna vaikuttaa oikeinkin mukavalta ja soljuvalta, mutta luettuna myötähäpeä ja lukemisen vaikeus saavat sisällön hämärtymään. Tekstin viimeisen lauseen luettuaan huomaa unohtaneensa kaiken lukemansa tai ainakaan ei ole ymmärtänyt puoliakaan. Ehkä muita ihmisiä asia ei ehkä närästä ja luultavasti olen ongelmani kanssa yksin. Asiaa on/ei ole (viivaa yli tarpeeton) ehkä auttanut lapsuudessa pohjanmaan tasangoilla kuultu ja puhuttu Keski-Pohjanmaan murre. Tai siten mullokin vaa lukkihärö.

Syöte MTB:ssä sain taas arvokasta kisataktista oppia, joka kylläkin liittyy vahvasti tähän murreasiaan. Ajelin nimittäin liki puoleenväliin herrasmiehen perässä, joka oli savolaisen tai kainuulaisen murteen taitaja, tai näin ainakin puutteelisella lingvistiikan tajullani sijoitin puheenparren murrekartalle. Puhuttuna tuo murre soljuu mukavasti ja niipä keskustelussa oma ilmaisu helposti rajoittuu muutamiin keskustelua ylläpitäviin murahduksiin ja hyminöihin.

Seuraava esimerkidialogi käytiin kesken kilvanajon 60km matkalla,  kohtuullisen kovaa ajettiin (täysiä siis).

- Nyt tulloo paha
- hmm
- Aeka pehemiää o
- jep
- Saatana ku män piot renkkaesta
- (hiljaista puhinaa ja ähinää)
- No kyllä se siitä noussoo, ota sinä oikialta
- ääh
- Arvvooppa, mitä söin uamupalalla?
- Nii?
- Perunamuussia ja muikkua, ukki paesto ja sano että otahan nii jaksat
- (huohotusta)
- No olihan pehemiä paekka, loppu onnii alamäkkee
- Niin..

Tässähan siis ajettiin polulla ollut pehmeä mutakko. Ei sen kummempaa. Normaalisti anaerobisen kynnyksen ylitettyään kestävyysurheilja ei enää pysty puhumaan edes puuskuttaen, mutta ainakaan esimerkin henkilöllä ei puhe eikä veto katkennut hetkeksikään.  Itsellä ei puhuminen ollut ihan ensimmäisenä mielessä kun sykkeet huitelivat anakynnyksen paremmalla puolella..  Siinä jutustellessaan samalla kaveri veti minutkin kilpailun puoliväliin saakka hyvävoimaisena, kiitosta vaan.

Eli arvokasta kisataktista oppia tässä on se, että älä ainakaan jututtamalla yritä parempikuntoista vaarojen kasvattia väsyttää. Jos ei ajamalla,niin ei sitten millään.

Blogin osoite muuttuu...

..koska en huomannut maksaa palveluntarjoajalle korvausta osoitteen käytöstä. Uusi osoite jatkossa on:
 fat-tired.blogspot.com

Aulanko MTB 2014, Hämeenlinna / osa 2 .

Itse kisaan valmistautuminen aloitetaan aina rengaspekulaatiolla. Minkälainen rata, onko kuivaa, onko kivikkoa, onko pururataa, onko soratietä, onko suota, onko asfalttia... Joka lähtöön ei sopivaa  rengastusta omasta varastosta löydy, varsinkin kun sponsorin virkaa toimittaa genuiininnahkainen lompakko, joita jotkut kuulema käyttävät ylimääräisten rahojen säilytykseen. Itsellä ei moisia säilytyspulmia juuri ole joten rengasvalintaa ohjailevat pääosin markkinatalouden lait. Rengastyöt ovat kuitenkin oiva tapa valmistautua henkisesti itse kisaan. Niin nytkin tuuppasin kompressorin johdon seinään ja päätin ottaa hieman liian painavat, alamäkiin paremmin soveltuvat renkaat pois ja laittaa tilalle jotain kevyempää. Oikeasti tuo renkaiden kanssa sekoilu on välillä aika kummallista hommaa...kysellään kaverilta että minkähänlaiset renkaat olisivat hyvät...jospa sittenkin kokeilisin jotain toisia.. entäs jos reitti onkin hullun kivikkoinen.. mitäs taikka sitten  kun entä jos jne. Kisan heikkoa menestystä voi jälkikäteen aina selitellä aina kahdella asialla: huonoilla renkailla (mukaan lukien väärät paineet, rengasrikot ym.) tai sitten epäonnistuneella tankkauksella. Tulette kirjoituksen loppupuolella huomaamaan, mitä tarkoitan. Jotkut käyttävät menestymättömyyden argumentointiin myös allergiakorttia tai flunssan jälkitauteja, mutta silloin ollaan jo melko heikoilla jäillä. Kipeänä kisaamisessa ei ole järjen häivää.

Pahaksi onneksi käyttämäni renkaat olivat jo hieman kilometrejä nähneet. Se puolestaan aiheutti renkaiden asennuksessa monenlaisia yllätyksiä. Suosin itse tubeless-tyyppistä asennustapaa, jossa sisärengas jätetään pois ja vanteeseen asennetaan irtoventtiili. Vanne tiivistetään teipillä ja renkaan ilmanpitävyyttä varmistamaan ilmatilaan laitetan vajaa desi nestemäistä lateksia. Litkuksi nimetty aine myös renkaan rikkoutuessa pyrkii tukkimaan ilmavuodon ja matka voi jatkua ilman, että kuski edes huomaa mitä renkaassa tapahtuu. Käytettyjen renkaideni reunakaapelit olivat jo lukuisista asennuskerroista käyneet väljäksi ja täytettäessä ne laukesivat vanteelta hirvittävällä pamauksella. Tämän seurauksena renkaantiivisteaine levisi räjähtäen ympäristöön. Tuloksena askareesta oli; rikkoutunut rengas, lateksiliimalla kuorrutettu asentaja ja sydänköhtauksen partaalla oleva, työskentelyä vierestä seurannut vaimo.

Kisapäivän aamu meni ihme kyllä ilman kommeulluksia, mitä nyt geelit jäivät taas kotiin. Kolmen tunnin kisassa toukokuun hellessäässä energiaa pitäisi ottaa vähintään kolmen vartin välein, mutta nyt vetäisin kilpakaverilta pummatut geelit jo ennen lähtöä kun oli jotenkin ohut olo. Startissa jäin taas jonon perälle, mikä tarkoittaa ensimmäisten kilometrien kävelyvauhtista etenemistä kärkipään painaessa minuuttitolkulla karkuun. Lähtörykelmän peräpäässä kun yleensä ovat ihmiset, jotka osaavat nauttia kisatunnelmasta (ja elämästä?) ilman veren maku suussa suorittamisen meininkiä. Olin siis totaalisen väärässä päässä lähtöryhmää.

Lopulta  muutaman kilometrin päässä ajokäskyn antamisesta jono alkoi vetää ja selkää alkoi tulla vastaan epäilyttävän helposti, mikä tietysti johtui nautiskelijoiden taakse sijoittumisesta lähtökarsinassa. Aulangon näkötornin mäki tuntui nousevan kuin sukkasillaan ja päätin yrittää hivuttautua kohti kärkeä. Reitti oli muutamilta osiltaan yllättävän tekninen -kivikkoa ja pikkupolkua riitti ihan mukavasti. Varsinaiset polkuosuudet menivät muuten puolittaisessa flow-tilassa, mutta mutalammikot söivät vauhdin totaalisesti ja ajorytmiä ei oikein päässyt muodostumaan.

Eka kierros meni alun hidasteluun nähden ihan hyvin ja lähdin luottavaisesti toiselle kierrokselle. Alun perin kisastrategiaani kuulunut idea toisen kierroksen ajamisesta ensimmäistä vauhdikkaammin alkoi kuitenkin saada takaiskuja, kun reidet tyhjenivät Aulangon ylämäkiin. Toisen rundin keskiosan ajelin kuin Lontoon sumussa...geelitankkaus tai jokin muu energiaboosti olisi tehnyt poikaa. Mutta kun ei niin ei. Siispä sitkeilin kilpakumppanin peesissä ja tulipa siinä kisatunnelmissa vaihdettua kuulumisiakin. En tiedä onko palkintosijoista taistelevilla kuskeilla tapana jutustella mukavia kesken kisan, mutta itse olin jo porukkalenkkimoodilla ja kärkipää taisi olla jo kohta maalissa. Vasta radan lopussa tuntui taas voimia olevan varsinaiseen kisaamiseen ja jätin mukavan juttukaverin tylysti huoltopisteelle maistelemaan urheilujuomaa ja rynnistin eteenpäin.

 Loppulaskun jälkeen kuulin kuuluttajan kuuluttavan minut sijoitukselle kuusitoista. Toki olisin mieluummin ollut kympin sakissa, mutta kun ottaa huomioon, että tässä jo neljä vuosikymmentä on elämästä nautittu niin kohtuullisen tyytyväinen on sijoitukseen nuorukaisten sarjassa kuitenkin  oltava.

Sitten ne selitykset:

1. Renkaat: Rengasvalinta onnistui, mutta painetta oli liikaa. Kivikossa en edennyt jouhevasti, vaan pyörä pomppi sinne tänne, eikä jousitus voinut paikata niin holtitonta menoa. Toisaalta, rengastöitä ei tarvinnut taipaleella tehdä.

2. Tankkaus: Energiageelit unohtuivat kotiin, ja reilun kolmenkympin helteessä virta vaan loppui. Jos en olisi saanut naapurilta geelejä ennen kisaa yhtään lainaksi, olisi noutaja tullut jo ekalla kiekalla.

3. Tyhmyys. Pitäisi jo uskoa, että on huomattavasti vaivattomampaa tulla ohitetuksi, kuin itse kärkkyä ohituspaikkoja. Eli sijoittuminen lähtökarsinaan sijoitustavoitteen mukaiseen asemaan on ilmeisen tärkeä juttu. Nyt ohitin n.50 kuskia, osan polulla, ja se teki ajamisen työlääksi.

Rata oli kuitenkin hieno, se oli erinomaisesti maastoon merkitty ja järjestelyt toimivat loistavasti. Kilpakaverit olivat mukavia eikä niuhottamista tai ryppyotsaisuutta esiintynyt. Vielä kun keksin, miten pyörän saa oikeasti kulkemaan. Joten, eikun kiristämään ketjua.

Aulanko MTB 2014, Hämeenlinna / osa 1.

Kilpailuun orientautuminen alkoi jo kuukausi takaperin. Silloin nimittäin ilmoittauduin Lahden Messilässä järjestettävään maastopyöräendurokilpailuun. Jos sivistykseen ei kuulu, mitä enduro tarkoittaa polkupyörämaailmassa, niin tässä Mikapediaa: kuskit hinataan hissillä ylös ja he laskevat vimmattua vauhtia alas maaliin pitkin eri puolilla mäkeä kulkevia polkuja vain noustakseen hissillä uudelleen ylös laskeakseen taas alas jne. Tätä toistetaan niin kauan että vaadittu määrä laskuja on suoritettu. Kilpailussa menestymistä edesauttaa kaluston ja kuljettajan pysyminen ehjänä ja toimintakunnossa. Toki kisassa otetaan myös aikaa: se, kuka käyttää mäen päältä laskemiseen vähiten aikaa, on voittaja. Polut ovat täynnä erilaisia joko rakennettuja tai jääkauden ja kasvillisuuden muovaamia esteitä, joiden yli ajaessaan kuskin täytyy olla hereillä, muuten saattaa sattua pahasti tangon yli lentämisestä johtuvan äkkipysäyksen seurauksena. Toki kuskit käyttävät moottoripyröhommista tuttuja suojia ja fullface-kypärää, jotta kausi ei keskeytyisi luiden katkeamiseen. Hommassa vaaditaan tietysti taidon ja ajosilmän lisäksi jonkin verran hulluutta. Tyhmyydestä ei niinkään ole kisassa apua.

No kuitenkin, ilmottauduin siis endurokisaan. Olihan sitä käytävä harjoittelemassakin. Siispä suuntasin Messilän laskettelurinteelle treenatakseni edellisen kappaleen lopussa mainostamiani ominaisuuksia; ajosilmää ja taitoa. Pohjanmaan tasamaiden kasvattia kuitenkin alarinteen hurja vauhti ja perkeleelliset kivikot alkoivat hirvittää. Homma oli tietty ihan mukavaa ja vauhtiakin tuli lasku laskulta lisää mutta alkoi tuntumaan siltä, että hulluuteni laji ei ole alamäkikivikoiden rysäyttelyyn soveltuvaa, vaan saattaisi numerolapun kanssa varustetulla polkupyörällä muuttu jopa tyhmyydeksi. Tein riskianalyysin ja mietin viime kesän toipilasaikaa (en mitenkään kaiholla, tosiankaan), ja päätin alamäkitouhujen olevan turhan riskialttiita. Vauhdit kun saattavat olla tieliikennelaittoman mopedin huippunopeuden luokkaa. Toki jatkossakin aion alamäkeä käydä ajamassa, mutta ilman numerolappua.

Tämän kaiken turhuudesta suivaantuneena selasin nettiä löytääkseni jonkin soveltuvan maastopyöräkisan, sillä kisalataus oli päässyt jo kohomaan purkautumista ennakoiviin mittasuhteisiin. Hämeenlinnassa Aulangolla näytti olevan sopivat karkelot samana viikonloppuna, joten starttipäätös tiskiin ja endurokisaan ilmottautuminen peruutukseen.