Työmatkapyöräilyä

Heikon luonteen omaavana olen varsin onnellinen, että en juurikaan pidä alkoholin mausta. Hienot autot eivät jaksa innostaa ja jääkiekko vaikuttaa varsin aivottomalta puuhalta tappeluineen ja voitonjuhlakännäämisineen. Myöskään taiteesta en jaksa innostua, jos nyt ei puhuta vanhan liiton hevimetallista. Kitaran soittaminen on sirkkeliturman jälkeen jäänyt, en ole uskaltanut soittimeen tuon tapauksen jälkeen edes tarttua. Arjessa pystyn nauttimaan  perhekuvioitten lisäksi varsin yksinkertaisista asioista; hyvästä kahvista, nukkumisesta ja muusta vähemmän eksoottisesta.

No kun tämä on nyt pyöräilyblogi, niin erityisesti nautin tietysti työmatkapyöräilystä. Yhdensuuntainen työmatkani on noin 28km. Kun töihin sipaisee pyörällä niin matkamittariin karttuu mukavasti kilometrejä, eikä edes huomaa pyöräilevänsä. Perheteknisistä ja lastenhoidollisista syistä olen rajoittanut tuon fillarilla töihin kulkemisen kahteen päivään viikossa. Tämä on sikälikin järkevää, että vanha sanonta -ei makeaa mahan täydeltä- pätee myös fillarointiin. Näin hommaan ei pääse leipääntymään.

Suomen vuodenajat ja ilmasto saa työmatkapyöräilyn tuntumaan välillä melkoiselta extreme-urheilulta. Räntäsateessa kymmenen sekuntimetrin vastatuulipuuskiin jyyhkiessä ei voi välttyä miettimästä perimmäisiä kysymyksiä. Kuten että miksi?

Ohitetaan itsestäänselvyydet; kunto kasvaa, rahaa säästyy, aikaa säästyy jne.
Toisin kuin voisi kuvitella, aamun ja iltapäivän ponnistelut eivät syö voimia varsinaiselta työnteolta. Väitän jopa että tilanne on päinvastainen. Joku saattaa päätellä, että työni ei ole tarpeeksi rankkaa - että jos tekisin oikeita töitä*, niin eipä paljon huvittaisi ajella. Päätelmässä on virheensä. Montakaan kertaa päivässä en ehdi istua ja työni luonteen takia omiin ajatuksiin ei päivän aikana ole mahdollista uppoutua. Henkinen kuormitus on suurempaa kuin fyysinen, mutta jos laittaisin askelimittarin normaaliksi työpäiväksi, niin työmaalla kävelty kilometrimäärä voisi yllättää.

Työkavereille ei voi kilometreilla leuhkia, hyötyliikuntaa tässä mittakaavassa pidetään vähintäänkiin omituisena, ja onnellisimmat vahingonilolla kuorrutetut ilmeet kanssatyöntekijän kasvoilla näkyvät silloin, kun tämä pääsee kuittaamaan autolla töihin tultuani: "jaa etkö tullutkaan pyörällä.. mikäs nyt, loppuiko kunto?". Kunto on kestänyt tuota hömpötystä jo aika monta vuotta.

Suurin syy on se, että näinkin pienipiirteisissä arjen kiireisissä kuvioissa tuntemus elossa olemisesta on aika-ajoin melko heikko. Räntäsateen piiskatessa naamaa tulee oltua kuitenkin varsin konkreettisesti hetkessä läsnä. Ajatus siitä, että määränpää ei lähene, eikä matka lyhene muuten kuin kampia pyörittämällä saa jollakin alkukantaisella tavalla vaistot pintaan. Keskuslämmitykseen tottuneena pullamössösukupolven edustajana tarvitsen omat hetkeni, joissa äärimmäisyyden kokeminen herättää tuntemuksen selviytymisestä.

Tässäkin addiktiossa vaikutusta pyritään kasvattaamaan annostusta lisäämällä. Matkan voi aina ajaa kovempaa, huonommassa  kelissä tai pitempää reittiä. Samaan suuntaan pyöräilijät tulee ohittaa (tai ainakin yrittää ohittaa). Matkaa voi muuttaa haastavammaksi suuntaamalla metsäpolkujen kautta. Tuhkamäen nousuun en ole vielä laittanut kaikkia tehoja, kovempaakin sen varmasti vielä pääsee. Lumimyräkässä pelkkä perille pääsy ajoissa on vaivan palkka.

*=ojankaivuu, rappaaminen, klapien heittely (lähde: Koivistolaiset aikakirjat)

Teoriasta käytännön toteutukseen

Työmatkan käytännön toteutus pyöräillen askarruttaa monia. Tässä omista menettelytavoistani hieman maistiaisia:

05.45. Herätyskello soi. Herään pirteästi syömään aamupalaa. - paskat. Etsin puhelimesta torkkukytkimen. Kaivan aivojen takaosasta syyn sille, että olen ansainnut kymmenen extraminuuttia. Nukahdan välittömästi.

05.55. Puhelin herättää taas. Kiroan, että olen valinut niin typerän herätysäänen. Illalla kuvittelin seesteisen pianomusiikin takaavaan rauhallisen herätyksen. Nyt pianon ärsyttävä pimputus ottaa aivoon. Se ei kuitenkaan estä torkuttamasta kymmentä lisäminuuttia. Ei kai tässä nyt mitään paniikkia kannata lietsoa. Vaivun välittömästi REM-uneen.

06.05. Torkut on nyt torkuttu, väittää herätyskellon virkaa toimittava puhelin itsepintaisesti. Ei auta, on noustava ja lähdettävä... kohta. Käsi hipaisee torkkukytkintä samalla kun aivotoiminta lakkaa.

06.15. Kaukana jossain joku soittaa pianoa. Mietin unessani, että naapurin Speedy ei vaikuta kovin musikaaliselta, eivätkä teinit yleensä luukuta klassista pianomusiikkia bemarin ämyreistä kadulla ohi ajaessaan. Myös jokin unohtamani asia pyrkii vaivaamaan mieltäni, mutta en millään kylkeä kääntäessäni jaksa muistaa, että mistä mahtaisi olla kysymys. Seesteisen pianomusiikin soidessa taustalla on ihmisen hyvä levätä.

06.18 Säpsähdän ja ihmettelen paljonko kello on. Surkea, epäluotettava puhelin ei taas ole herättänyt. Täytyy hankkia luotettavampi herättäjä. Ryntään vessan kautta eteiseen ja kiskaisen fillarivaatteet päälleni. Aamulliset vilunväreet olen oppinut välttämään siten, että puen kaikki vaatekerrat saman tien päälle ulkovaatteita myöten. Kirmaan kohti keittiötä aamupala mielessäni, kunnes matkalla totean että aamupalalle ei ole aikaa. Vesilasillisen jälkeen suuntaan hammasharjauksen kautta eteiseen ja ripustan repun selkääni, hanskat käteeni, kypärän päätäni suojaamaan ja hyppään ulos fillarin selkään. Illalla kuvittelin tästä tulevan rentouttavan aamulenkin matalalla sykkeellä. Kuten aina, jo illalla tiesin kuvitelman olevan harhaa. Sitä tietää valehtelevansa itselleen jo ajatuksenkin tasolla. Lähtö ilman paniikkia ei tule kysymykseen.

06.29  Olen tien päällä. Aikaa ei ole liikaa, mutta tiedän ehtiväni. Veri alkaa kiertää ja tunnen olevani hereillä. Nousen putkelle ja kiipeän ensimmäisen mäen - nopeammin ja kevyemmin kuin koskaan aikaisemmin.
Tästä tulee hieno päivä.