BKOOL - ja olenhan minä.

Varsin kryptinen otsikko sisältää "nokkelan" sanaleikin, jos joku ei sitä sattunut huomaamaan. Otsikon alun "Bkool" vihjaisi Amerikan englanniksi käsiteltävän aiheen sisältävän jotain viilentävää, mutta siiitä tässä ei todellakaan ole kyse. Sen sijaan kerron tässä ihmelaitteesta, joka saa ihmisen hikoilemaan kuin pieni porsas (sori vaan kaikki blogia lukevat pienet porsaat).

Kun pyöräilyblogia kirjoitellaan, niin paljastettakoon että noinkin "viileän" tuotemerkin taakse kätkeytyy harjoitusvastus. Se kansanosa, joka pitää hiihtoa ainoana oikeana kuntoilumuotona Suomen talvessa, voikin sitten lopettaa lukemisen tähän. Jos vielä jatkat lukemista ja harjoitusvastus on vieras kapine sinulle, voin lisätä tietämystäsi muutamalla seikalla.

Mikä on traineri?

 Eli tarkoitus on ajella omalla polkupyörällä sisätiloissa. Harjoitusvastus kiinnitetään pyörään, tai oikeastaan pyörä kiinnitetään vastukseen siten, että takarengas pyörittää mekaanisesti, ilman virtauksella,  magneetilla tai sähkömoottorilla jarrutettua rullaa. Jarrutusvoima tuntuu polkimissa polkemisen raskaammaksi muuttavana vastuksena. Tällä pyritään simuloimaan ulkona tapahtuvaa "oikeaa" pyöräilyä mäkineen, vastatuulineen ja ryhmässä ajettavine peesausapuineen. Oikeasti harjoitteluvastuksella ajaminen on melko tylsää hommaa, ja motivaatio pyritäänkin löytämään harjoitusohjelmista, joilla talven pimeydessä hangataan kunto kohdalleen. Näin kevätauringon koittaessa ei tarvitse aloittaa pyöräilykautta aivan nollilta ja kisakuskit pääsevät kisaamaan kohtuullisesti treenanneena. Pelkällä hiihtelyllä kun ei pyöräilykuntoa rakenneta, vaan isot pojat kertovat myös laji- tai lajinomaisen harjoittelun olevan tärkeää.

No miksi ei kuntopyörällä voi ajella? Voihan sillä, mutta useimmiten perusmallin kuntopyörässä, tai hienommissa ergometreissa ajoasento muistuttaa Jopon selässä kyhnäämistä, sillä erotuksella että jalat ovat puolen metrin etäisyydellä toisistaan. Kesällä kun oman maantiepyöränsä ajoasennon on saanut viilattua ultratehokkaaksi, on samalla setillä mukava ajaa myös sisällä. Toki on olemassa Wattbikea sun muuta härveliä, mutta niiden hankintahinnalla voi viettää viikon perheloman Uunoilemalla Epsanjassa. Voihan Wattbikella ajella salilla tai sellaisen voi myös vuokrata talvikaudeksi. Kyse on kuitenkin hieman eri asiasta.

Trainerilla, jolla vastus tuotetaan sähköisesti, voidaan jarruvoimat vakioida ja kalibroida siten että laitteesta saadaan ulos erilaista dataa; nopeus, takrenkaasta mitattu teho, joka ilmoitetaan yleensä Watteina ja muilla antureilla myös kadenssit ja sykkeet. Sähköisesti saadeltynä vastusta voidaan myös säätää ja näin simuloida erilaisia maaston nousuja ja laskuja ym. muuttujia. Sisällä vastuksella harjoitellessa olosuhteet ovat aina vakiot, joten harjoitusohjelmat voidaan räätälöidä hyvinkin tarkkaan.

BKool on traineri... oikeastaan virtualinen sellainen.

BKOOL on siis harjoitusvastus. Mutta varsinainen idea härvelissä onkin se, että sen voi kytkeä tietokoneen kautta verkkoon, ja siitä edelleen kaikkien laitten omistajien reaaliaikaiseen yhteisöön. Palvelussa voi asettaa itselleen tavoitteita ja laite, tai jokin (tuskin kuitenkaan oikea ihminen) laatii harjoitusohjelman ja harjoituskalenterin kunhan on suorittanut "kuntotestin". Tavoite voi olla vaikkapa 3kg painonpudotus tai 100km aikaan xx:xx  kolmen kuukauden kuluessa. Kunnon parantuessa myös harjoitusohjelma elää ja voit saavutta erilaisia kuntotasoja lähinnä tunnin maksimitehojen perusteella, eli niin kutsutulla ftb-testillä. Tuotetut tehot tietysti jaetaan kuskin painolla ja näin saadaan tuo kaikkien pyöräilystä vähänkään enemmän kiinostuneiden maaginen W/kg lukema.

 Näitä minun pohdintojani ei kannata pipo turhan tiukalla lukea, virheitä voi olla, en todellakaan ole mikään asiantuntija.

Itse harjoittelu tehdään ajamalla ja katselelmalla samalla tietokoneen ruudulta videokuvaa tai korkeusprofiilia varustettuna reaaliaikaisella suoritusdatalla, ja tietokone ANT+ tiedonsiirtoprotokollan mukaisesti keskustelee trainerin kanssa lisäten vastusta aina ylämäkiin ja toisaalta keventäen vastusta esimerkiksi myötätuuliosuuksilla. Harjoituksia voi laatia itsekin, perustana on joitakin valmiita malleja velodromille, intervallitreeniin, alppinousuihin ja aika-ajoon. Harjoitukseen voi myös lisätä robotteja, joita voi käyttää peesiapuna tai muuten vaan kirittäjänä, näiden kuntotason kun saa myös määrittää samalla seitsemänportaisella asteikolla. Parasta boteissa on, että ne voi myös nimetä itse. Miltä kuulostaa voittaa nakin mitalla Tom BOTnen tai Alberto BOTnador. Suosittuksi botiksi on myös muodostunut tempokuski Many Tortin. Myös Lance on kohdannut kostoni ankaruuden kun kyykytin tätä alppirinteellä.

... tai oikeastaan BKool on yhteisö

En ole koskaan käyttänyt Facebookia, mutta yhteisötoiminto lienee samanlainen, eli voi perustaa ryhmiä ja lähetellä kaverikutsuja ja kirjoitella seinälle ja olla muutenkin virtuaalisesti olemassa. Omalle ryhmälleen voi myös lähetellä porukkalenkkikutsuja. Myös kilpailujen järjestäminen onnistuu - kaikilla kun on käytössä sama tehdaskalibroitu traineri. Pieniä heittoja tehonmittauksessa voi tietysti olla, mutta ulkomaisten testien perusteella BKool on melko tarkka, ainakin kun pysytään alle 10% jyrkkyyksissä ja normaaleissa rengaspaineissa. Tätä on tutkinut ansioikkaasti ainakin dcrainmaker käyttäen vertailulaitteena Powertappia ja SRM-mittaria. Heitot olivat muutaman prosentin luokkaa. Teknofriikit saavat edellä mainitusta blogista muutenkin aimo annoksen teknistä tietämystä kun blogaajan tietämys trainereista ja tehon mittaamisesta yleensäkin on hieman korkeammalla tasolla.

...ja mobiilisovellus

Bkoolin mobiilisovelluksen voi ladata myös älypuhelimeensa. Tällä appsilla träkätyt, siis ulkona ajetut reitit siirtyvät suoraan verkkopalveluun,  ja niitä voi sitten ajella trainerilla joko yksin tai yhdessä. Vastus säätyy maastonmuotojen mukaan, ja kokemukseni perusteella toiminta on melko hyvää jopa näillä Suomen "alpeilla". Mitään tiedonsiirtoja ei siis tarvitse tehdä; ennen ulkona ajettavaa lenkkiä napsautetaan träkkäys päälle ja reitti siirtyykin palveluun "että heilahtaa". Kännykkäsofta muistuttaa aika lailla Stravaa, Endomondoa tai Sports Trackeria, näitä palveluita taitaa olla jo melko hyvänlainen tarjonta tavalliselle Androidin hiplaajalle.

...ja kilpailualusta

Tosiaan, palvelussa voi ajaa kilpaakin joko omalla suosikkireitillään tai Alpe´d Huezin nousussa. Siinä tulee laitettua efforttia ihan eri tavalla polkimeen kun edessä painelee Luigi Italiasta tai Per Eerik  Norjasta. Eri ryhmien jäsenille on olemassa monipäiväisiä etappikilpailuja, ja esimerkiksi Vueltan voi ajaa ihan oikeasti kilpaa videoiduilla reiteillä. Videon sijaan voi myös ajella Google Earthin kartalla joka tuo maastonmuodot ihan mukavasti esiin ja ylämäen päälle kiipeäminen välillä jopa tuntuu siltä kun punnertaisi porukkaa karkuun tiukassa alppinousussa.

Itselleni BKool on tuonut kummasti motivaatiota sisäpyöräilyyn. Varsinkin kisaaminen ihan oikeita vastustajia vastaan virtuaalisesti on todella koukuttavaa hommaa ja eipä paljon ole tullut mitään varsinaisia treenejä tehtyäkään kun reidet tulessa on ajeltu ylös-alas Italian ja Espanjan vuoria. Välillä on otettu norskeista ja manoloista mittaa myös omalla takapihan reitillä. Myös ihan oikean, elämäni enimmäisen kaverin olen saanut kun Marco Italiasta pyysi minua kaverikseen. Voi tätä riemua.

Kärsimättömänä sitä meikäläinen entinen sisäpyöräilyn halveksujakin odottaa, että milloin pääsee taas hiki päässä ajamaan kilpaa. Valittavana on huima määrä erilaisia reittejä ympäri maailmaa, lähinnä kuitenkin euroopasta, osa videokuvalla varustettuna ja osa Googlen maastooissa. Jos itse avaa "kilpailun" saa valita juuri itselleen profiililtaan parhaan radan. Vaikka miten luulee olevansa vedossa, on joukossa aina niitä joilla maksimitehot pyörivät varsin kunnioitettavissa lukemissa.

Toki järjestelmässä on heikkoutensakin, esimerkiksi nettipalvelun omaksuminen monipuolisuudessaan ottaa, tai ainankin itseltäni otti, aikansa. Palvelun suunnittelu ja rakenne ei Autodeskin kasvatille auennut ihan heti, nyt jo jotenkin pärjäilen. Jos jotenkin onnistuu sössimään harjoituksen teon, ei sitä saa poistettua vaan aika parantaa haavat.. Harjoituksia on palvelussa paljon, joten virheet peittyvät pölyyn melko pian, mutta olisihan se "delete session" ihan kiva olla... Palvelussa jäseniä tuntuu olevan pääosin Espanjasta ja Italiasta, jonkin verran Norjasta ja Tanskasta. Olisinkohan kymmenkunta suomalaista löytynyt kun oikein etsin. Härveli ei tarvitse nettiä välttämättä kaiken aikaa, esimerkiksi suosikkiharjoituksensa voi ladata suoraan koneelle asetettavaan ohjelmaan. Harjoituksia ei kuitenkaan ilman nettiä voi luoda. Itse operoin mokkulalla 3G verkossa ja vauhti tuntuu riittävän. Ilman nettiä käyttö on kuitenkin älytöntä, siihen hommaan varmasti löytyy parempiakin vempaimia.

Laitteiston ostin Hi5Bikesta Helsingin Herttoniemestä, ja hintaa oli hieman alle viisi sataa. Itse lysti maksaa n.8€ kuukaudessa, ja siihen rahaan saa harjoitusohjelman, testauksen, videoreitit, Googlen Earthiprofiilit, appsin ym. Kaksi ensimmäistä kuukautta ovat ilmaisia, ja nyt kun olen joutunut koukkuun, ymmärrän kyllä miksi. Korkeahkosta hankintahinnasta huolimatta koen saaneeni hyvän vastineen rahoilleni.
Palveluun voit käydä tutustumassa täältä.

Vaikka kaikki muu onkin virtuaalista, niin tuska ja polte reisilihaksissa on erittäin todellista, ja sitähän se pyöräily parhaimmillaan on, kärsimystä.

Työmatkapyöräilyä

Heikon luonteen omaavana olen varsin onnellinen, että en juurikaan pidä alkoholin mausta. Hienot autot eivät jaksa innostaa ja jääkiekko vaikuttaa varsin aivottomalta puuhalta tappeluineen ja voitonjuhlakännäämisineen. Myöskään taiteesta en jaksa innostua, jos nyt ei puhuta vanhan liiton hevimetallista. Kitaran soittaminen on sirkkeliturman jälkeen jäänyt, en ole uskaltanut soittimeen tuon tapauksen jälkeen edes tarttua. Arjessa pystyn nauttimaan  perhekuvioitten lisäksi varsin yksinkertaisista asioista; hyvästä kahvista, nukkumisesta ja muusta vähemmän eksoottisesta.

No kun tämä on nyt pyöräilyblogi, niin erityisesti nautin tietysti työmatkapyöräilystä. Yhdensuuntainen työmatkani on noin 28km. Kun töihin sipaisee pyörällä niin matkamittariin karttuu mukavasti kilometrejä, eikä edes huomaa pyöräilevänsä. Perheteknisistä ja lastenhoidollisista syistä olen rajoittanut tuon fillarilla töihin kulkemisen kahteen päivään viikossa. Tämä on sikälikin järkevää, että vanha sanonta -ei makeaa mahan täydeltä- pätee myös fillarointiin. Näin hommaan ei pääse leipääntymään.

Suomen vuodenajat ja ilmasto saa työmatkapyöräilyn tuntumaan välillä melkoiselta extreme-urheilulta. Räntäsateessa kymmenen sekuntimetrin vastatuulipuuskiin jyyhkiessä ei voi välttyä miettimästä perimmäisiä kysymyksiä. Kuten että miksi?

Ohitetaan itsestäänselvyydet; kunto kasvaa, rahaa säästyy, aikaa säästyy jne.
Toisin kuin voisi kuvitella, aamun ja iltapäivän ponnistelut eivät syö voimia varsinaiselta työnteolta. Väitän jopa että tilanne on päinvastainen. Joku saattaa päätellä, että työni ei ole tarpeeksi rankkaa - että jos tekisin oikeita töitä*, niin eipä paljon huvittaisi ajella. Päätelmässä on virheensä. Montakaan kertaa päivässä en ehdi istua ja työni luonteen takia omiin ajatuksiin ei päivän aikana ole mahdollista uppoutua. Henkinen kuormitus on suurempaa kuin fyysinen, mutta jos laittaisin askelimittarin normaaliksi työpäiväksi, niin työmaalla kävelty kilometrimäärä voisi yllättää.

Työkavereille ei voi kilometreilla leuhkia, hyötyliikuntaa tässä mittakaavassa pidetään vähintäänkiin omituisena, ja onnellisimmat vahingonilolla kuorrutetut ilmeet kanssatyöntekijän kasvoilla näkyvät silloin, kun tämä pääsee kuittaamaan autolla töihin tultuani: "jaa etkö tullutkaan pyörällä.. mikäs nyt, loppuiko kunto?". Kunto on kestänyt tuota hömpötystä jo aika monta vuotta.

Suurin syy on se, että näinkin pienipiirteisissä arjen kiireisissä kuvioissa tuntemus elossa olemisesta on aika-ajoin melko heikko. Räntäsateen piiskatessa naamaa tulee oltua kuitenkin varsin konkreettisesti hetkessä läsnä. Ajatus siitä, että määränpää ei lähene, eikä matka lyhene muuten kuin kampia pyörittämällä saa jollakin alkukantaisella tavalla vaistot pintaan. Keskuslämmitykseen tottuneena pullamössösukupolven edustajana tarvitsen omat hetkeni, joissa äärimmäisyyden kokeminen herättää tuntemuksen selviytymisestä.

Tässäkin addiktiossa vaikutusta pyritään kasvattaamaan annostusta lisäämällä. Matkan voi aina ajaa kovempaa, huonommassa  kelissä tai pitempää reittiä. Samaan suuntaan pyöräilijät tulee ohittaa (tai ainakin yrittää ohittaa). Matkaa voi muuttaa haastavammaksi suuntaamalla metsäpolkujen kautta. Tuhkamäen nousuun en ole vielä laittanut kaikkia tehoja, kovempaakin sen varmasti vielä pääsee. Lumimyräkässä pelkkä perille pääsy ajoissa on vaivan palkka.

*=ojankaivuu, rappaaminen, klapien heittely (lähde: Koivistolaiset aikakirjat)

Teoriasta käytännön toteutukseen

Työmatkan käytännön toteutus pyöräillen askarruttaa monia. Tässä omista menettelytavoistani hieman maistiaisia:

05.45. Herätyskello soi. Herään pirteästi syömään aamupalaa. - paskat. Etsin puhelimesta torkkukytkimen. Kaivan aivojen takaosasta syyn sille, että olen ansainnut kymmenen extraminuuttia. Nukahdan välittömästi.

05.55. Puhelin herättää taas. Kiroan, että olen valinut niin typerän herätysäänen. Illalla kuvittelin seesteisen pianomusiikin takaavaan rauhallisen herätyksen. Nyt pianon ärsyttävä pimputus ottaa aivoon. Se ei kuitenkaan estä torkuttamasta kymmentä lisäminuuttia. Ei kai tässä nyt mitään paniikkia kannata lietsoa. Vaivun välittömästi REM-uneen.

06.05. Torkut on nyt torkuttu, väittää herätyskellon virkaa toimittava puhelin itsepintaisesti. Ei auta, on noustava ja lähdettävä... kohta. Käsi hipaisee torkkukytkintä samalla kun aivotoiminta lakkaa.

06.15. Kaukana jossain joku soittaa pianoa. Mietin unessani, että naapurin Speedy ei vaikuta kovin musikaaliselta, eivätkä teinit yleensä luukuta klassista pianomusiikkia bemarin ämyreistä kadulla ohi ajaessaan. Myös jokin unohtamani asia pyrkii vaivaamaan mieltäni, mutta en millään kylkeä kääntäessäni jaksa muistaa, että mistä mahtaisi olla kysymys. Seesteisen pianomusiikin soidessa taustalla on ihmisen hyvä levätä.

06.18 Säpsähdän ja ihmettelen paljonko kello on. Surkea, epäluotettava puhelin ei taas ole herättänyt. Täytyy hankkia luotettavampi herättäjä. Ryntään vessan kautta eteiseen ja kiskaisen fillarivaatteet päälleni. Aamulliset vilunväreet olen oppinut välttämään siten, että puen kaikki vaatekerrat saman tien päälle ulkovaatteita myöten. Kirmaan kohti keittiötä aamupala mielessäni, kunnes matkalla totean että aamupalalle ei ole aikaa. Vesilasillisen jälkeen suuntaan hammasharjauksen kautta eteiseen ja ripustan repun selkääni, hanskat käteeni, kypärän päätäni suojaamaan ja hyppään ulos fillarin selkään. Illalla kuvittelin tästä tulevan rentouttavan aamulenkin matalalla sykkeellä. Kuten aina, jo illalla tiesin kuvitelman olevan harhaa. Sitä tietää valehtelevansa itselleen jo ajatuksenkin tasolla. Lähtö ilman paniikkia ei tule kysymykseen.

06.29  Olen tien päällä. Aikaa ei ole liikaa, mutta tiedän ehtiväni. Veri alkaa kiertää ja tunnen olevani hereillä. Nousen putkelle ja kiipeän ensimmäisen mäen - nopeammin ja kevyemmin kuin koskaan aikaisemmin.
Tästä tulee hieno päivä.

Imatra MTB 2013

-Voe eikökuvvaa tuosta niitä, sanoi tyylikkääseen vihreään Imatra MTB 2013 -paitaan pukeutunut henkilö kun tiedustelin kilpailunumeroiden noutamispaikkaa. Edellisen kerran kävin Imatralla, ja vieläpä Imatran Kylpylässä 21 vuotta sitten lumenveiston SM-kilpailuissa. Paikka oli silloin hoteinta hottia -uusi ja hieno. Ihan hyvin oli kylpylähotelli aikaa kestänyt. Parinkymmenen asteen lämmössä, loppukesän auringonpaisteessa luonnollisesti kaikki näyttää hyvältä.

Olimme perheen kanssa liikkeellä ja majailimme varsin hienossa Holiday Club Saimaassa. Lapset pääsivät kylpylään, rouva sai rentoutua hotellipalveluissa ja minä pääsin ajamaan kilpaa. Olipa kumma, että sattumalta juuri tänä viikonloppuna perhelomailu, nimenomaan Imatralla, alkoi kiinnostamaan.

Kisapäivän kuviot olivat tuttuun tapaan pelkkää katastrofia aamusta alkaen. Autosta hajosi virtalukko edellisenä iltana kun kävin hakemassa paikallisesta Mäkkäristä tankkausmateriaalia. Olihan toki oireita esiintynyt pitkin viikkoa, mutta olen pyrkinyt ajattelemaan optimistisesti. Siinä Mäkkärin pihalla parikymmentä minuuttia avaimia virtalukossa ravistellessani ja väännellessäni optimismi unohtui ja Hondan kabiini synkistyi armottomasta kiroamisesta. Avain kyllä meni virtalukkoon, mutta siinäpä se sitten olikin. Lopulta avain kääntyi ja kone hörähti käymään. Hotellin pihaan ajettuani reaktionnomaisesti nyppäisin avaimet pois, enkä tajunnut että sama ravistelu-nylkytys-kiroilusessio oli edessä aamulla.

 Päivän koittaessa sitten lähdin tohinalla ilmoittautumaan, mutta jotenkin erilaisissa auto- ja perheteknisissä kuvioissa tuhraantui koko aamupäivä ja lähtökarsinaan ennätin kaksi minuuttia ennen paukkua. Auton ovet jäivät auki, ja avaimet virtalukkoon kun en enää uskaltanut kääntää virtalukkoa nolla-asentoon. Virittelin vaihtokalsarit ratin päälle varkaita karkottamaan, ja ilmeisen toimiva systeemi olikin kun rottelo maaliintulon jälkeen löytyi niiltä sijoiltaan. Täytyypä ehdottaa vakuutusyhtiöön uutta,  M-koon boksereihin perustuvaa murtosuojausjärjestelmää.

Lähtölaukauksen jälkeen ajelin leppoisasti jonossa. Ensin hiekkatietä, sitten kapeampaa uraa, sitten polkua ja lopulta ääriteknistä kivikkorynkytysuraa. Tuota kivikkorynkytystä riitti kilometritolkulla ja jotenkin matkan edetessä ajo muuttui rennommaksi ja nopeammaksi. Lopulta pienen soratiesiirtymän jälkeen reitti jatkui helpommalla polulla. Roikuin pitkän matkaa Kuopion pyöräseuran väreissä ajelevan kuskin perässä. Välillä tein osani vetotyöstä, välillä jäin taas jälkeen. Lopulta mies valitteli heikkoa jalkaa, ja päätin jättää kaverin taakseni. Ensimmäisen kierroksen ajelin loppuun Venäläiskuskin peesissä. Miehellä oli voimaa vetää tasaiset pätkät hirmuista vauhtia, mutta teknisemmissä kohdissa pääsin aika nopeasti takarenkaalle.

Tiukkaa ylämäkeä ja kivikkoa Imatralla riittää. Kuva: Antti Pullinen

Toisen kierroksen kivikot menivät mukavasti, ja saimme kiinni mustiin pukeutuneen Canyonkuskin. Kivikkoröykytyksen päätyttyä tunsin pientä krampin poikasta pohkeessa. Muutenkin terävin veto tuntui kadonneen. Asia olisi saattanut korjaantua geelitankkauksella, mutta geelit olivat jääneet Hondan peräluukkuun kalsariansan virittelyn viedessä huomion valmistautumisesta. Sitkeilin venäläisen ja mustan kuskin perässä puoleenväliin toista kierrosta, mutta poistaessani takakiekkoon tarttunutta risua meni parivaljakko menojaan. Ajelin lopun kierroksen hyvässä seurassa, eli ihan issesseen. Ohitin jahtaamani venäläisen myöhemmin, kun hän oli joutunut rengashommiin. Ajattelin ensin, että harmi juttu, mutta kun käsitin sijoitukseni nousevan pykälällä, muuttui myötäharmitus varovaiseksi riemuksi. Maastopyöräilyynhän kuuluu myös tekniikka, eli kalusto pitää pystyä pitämään kisakuntoisena startista maaliin.

Ylämäet alkoivat tuntumaan jyrkemmiltä ja pitemmiltä kuin ensimmäisellä kierroksella, ja muutenkaan vauhti ei enää päätä huimannut. Jouduin pysähtymään myös huollossa, kun olin imaissut juomarepun sisällön tyhjäksi melkein heti toisen kierroksen alussa. Luojan kiitos en ahnehtinut kolmea kierrosta kun kahdellakin sai ajettua itseltään jalat alta. Kohta maalisuora jo häämöttikin ja otin "näyttävän" loppukirin mahtavan kannustuksen siivittämänä.

Kun tuloslistat saapuivat, huomasin ilokseni olevani sijalla kuusi. Kolmen viikon treenaamiseen sekä kesän kuntoon nähden varsin mukava sijoitus. 

Kun kaikki (keli, rata, huolto, päivän kunto) tuntui  itse kisassa natsaavan, jäi päivästä mukava olo, ja edes edessä oleva auton remontoiminen ei osannut harmittaa.

PS. Virtalukko ei suostunut enää kotona toimimaan edes kiroamalla, joten avainten pitäminen virtalukossa  koitui kotimatkan pelastukseksi. Sunnuntaina purin virtalukon ja vaihdoin muutaman kuluneen haittalevyn. Ihmeekseni onnistuin kokoamaan pulmalelua muistuttavan systeemin oikein ja toiminta oli taas uuden veroista. Eiköhän tuolla ainakin ensi vuoden Imatra MTB:n starttiin taas ajeta, paluumatkasta on vielä turhan aikaista puhua.

Uutta kalustoa

Sikäli tunnustaudun jo heti kättelyssä pötypuheen esittäjäksi, että kalustohan ei ole enää uutta. Olen vain aina halunnut aloittaa blogitekstin näillä sanoilla. Yleensä omassa aikaperspektiivissäni kolmeviikkoinen pyörä on jo teini-iän kynnyksellä. Mutta ei tällä kertaa, sillä nyt olen löytänyt fillarin, jossa yhdistyy monia tavoittelemiani ominaisuuksia. Tähän mennessä olen ajanut peräjäykällä fillarilla oikeastaan kahdesta syystä; tehokkuus ja keveys. 

Molemmista päistään joustava kuitu-Cube

Tehokkuus

Maastopyörällä kihnuttaminen polkemisen tahtiin vellovalla jousituksella on sekä rasittavaa että väsyttävää. Varsinkin ylämäkeen spurtatessa notkuminen syö ison osan polkemisen tehokkuudesta. Kun tehoreservit ovat varsin rajoittunutta sorttia, ei noita pyörää eteenpäin kiidättäviä watteja haluaisi millään käyttää iskarin pituuden muuttamiseen. Jäykkäperäisessähän ei tätä ongelmaa ole - perä kun ei jousta, niin tehot siirtyvät takapyörään mukisematta. Cubessa jousituksesta ja vaimennuksesta huolehtii Foxin CTD kepakko. Kolmiasentoinen kykin toimii hienosti, ja kulloiseenkin ajotilanteeseen löytyy aina sopiva asetus. Itse olen ahkera vivun käyttäjä, vaikka tuntuu että suurin osa kuskeista tyytyy käyttämään kerran itselle hyväksi todettua vivun asentoa. Edellinen kokemukseni on täysjoustosta, jossa oli Foxin RP2 iskari, eli lukitus ja propedal -asetus. Lukituksen käyttö aiheutti suorastaan kengurupallomaisen menon ja propedal muutti iskarin jähmeäksi. Ei hyvä. Cube kiipeää iskarin "Climping" -asetuksella kuin jäykkäperäinen, kun taas alamäkeen mennään "Descent" -asetuksen syödessä turhat röykyt. Tasamaan polkuajoon taas "Trail" -asento joustaa mukavasti, mutta mahdollistaa silti tehokkaan etenemisen. Jousto säästää kummasti kuskia, kun ei tarvitse jatkuvasti levitoida reisilihasten voimalla muutama sentti satulan yläpuolella. Kerta kaikkiaan hyvin runkoon että kuskin painoon simmitetty iskari.

Keveys

Cube painaa hieman yli kymmenen kiloa. Suurin piirtein kilon enempi kuin Dirty Harry. Itse asiassa Cuben alkuperäiskokoonpanosta säästyi vain runko, ohjainlaakeri, kammet ja keula. Muut osat ryöväsin Törkyharrista. Kun kerran löytää mieleisensä osat, ei niistä viitsi hevillä luopua. Harri puolestaan jatkoi uudelle omistajalleen varusteltuna Cuben ajamattomilla, joskin tasoltaan hieman matalammilla osasilla. Näin täysijousitetun kaksysin paino kestää vertailun jopa sarjan huippumalleihin, joiden hintalapun ensimmäinen numero on vitonen. Fillarin ja kiekkojen keveys vaikuttaa seitsemänkymmentäkiloisella kuskilla huomattavasti enemmän kuin satakiloisella. Niinpä yhdessä tehokkaan jousituksen avulla Kuutio tuntuukin nousevan ylämäkeen yhtä vaivattomasti kuin Dirty Harry.

Mitoitus

Cube on rungoltaan lähes kaksi senttiä lyhyempi kuin aikaisemmat pyöräni. Tämä tuntuu lisääntyneenä ketteryytenä ja helpompana hallittavuutena. Toisaalta fillari ei ole enää niin voimakkaasti "Silmät kiinni ja täysiä päin" -tyyppinen, kuin esim. Lurcher. Ahtaissa paikoissa kiemurtelu ei enää tuota tuskaa, vaan meno on melkein kuin aikoinaan 26" -kiekoilla.

Jäykkyys

Molempien päiden läpiakselit tekevät pyörästä todella jäykän. Jopa niin jäykän, että ensimmäistä kertaa olen huomannut kiekkojen löysyyden. Runko muistuttaa jäykkyydeltään OnOnen Lurcheria, joka oli myös varsinainen mallioppilas jäykkyyden suhteen. Vaikka uusia standardeja tulee ja fillarit muuttuvat jatkuvasti spesifimmäksi, en osaa olla akseleiden mukanaan tuomasta jäykkyydestä millään tavoin harmissani.

Se huono puoli fillarissa on, että kaluston kehittyessä selitykset muuttuvat aina vaan huonommiksi kun kalustossa ei parantamisen varaa juuri ole.

Merida MTB Finlandian jälkilöylyt...

Sekavin tuntein suuntasin lauantaiaamuna auton keulan kohti Tiirismaan ja Messilän maastoja. Ei ollut mitenkään voittajafiilis, päin vastoin epävarmuus velloi jossain vatsanpohjassa. Tankkaus oli unohtunut, hiilareita rouskuttelin matkan edetessä Twix -patukasta. Edellisyönä uni ei tullut silmään, ja Aku Ankka vuodelta 2010 tuli luettua verrattain monta kertaa. Selvää oli, että Akun ei kannattaisi Ankkalinnan auraus- ja kunnossapitourakointia enää harjoittaa ainakaan Roope-kitupiikin tuntipalkoilla. Että verrattain kehno valmistautuminen ja muutenkin urheilufysiologisin termein ilmaistuna "paska olo".

Lahdesta Messilän suuntaan ajaessa aina välillä iskee jotenkin ylevä tunne tien laskiessa järven pinnan tasolle vain noustakseen toista sataa metriä hulppean maiseman ylle. Mahtavat näkymät sävähdyttivät tälläkin kertaa ja ymmärsin, että sirkkelöimisturman jälkeen äijä on taas kehissä ja reidet ovat kuin suomalaisella työhevosella (yhtä karvaiset?). Vanhana kehäkettuna kävin kylmän viileästi lunastamassa kisanumeron ja ripustin sen tottunein ottein fillarin tankoon. Olo oli itsevarma kuin Chuck Norrisilla Vetelin matkahuollossa. Kypärä päähän, sukkikset jalkaan, ajohanskat käteen, juomareppu -check! Kaikki toimii. Antaa tulla, olipa vastassa mitä vaan. Kävin ottamassa muutamia spurtteja varoen visusti päästämästä kaikkia reisissä lymyileviä kilowatteja valloilleen. Lopulta muilutin itseni lähtökarsinaan puolivälin paikkeille; ajattelin että siitä on hyvä napsia päänahkoja kun meno käy kovaksi ja kovat pistävät menoksi.

Voittajafiilistä kesti ensimmäiset kaksi kilometriä. Enää 33km jäljellä ja hengitys vinkui ja ahisti. Sisäinen logistiikkainsinööri astui kehiin ja kuulin ääneni toistelevan korvaani että rauhoitu ja säästä voimiasi, hyvä mies. Sikäli olen kehittynyt eteväksi itsepetoksen jalossa taidossa, että oikeasti kuvittelin minulla olevan jotain voimia säästettäväksi. Niinpä olin onnellinen uudesta strategiastani ja hissuttelin pikkuvälityksellä varoen rasittamasta itseäni.

Puolivälissä imaisin pussillisen geeliä kitusiin ja huomasin että seurakaveri Marko oli huomaamatta lipunut takarenkaalle. Siinä sitten tasatahtia ajeltiin samalla kun tunsin geelin imeytyvän, ja pikku hiljaa olo oli taas melko normaali. Niinpä innostuin repäisemään Markoon tasamaalla melkoisen  kaulan, nopeusmittari näytti reilua neljääkymppiä ja meno maittoi. Valitettavasti tasamaapätkä päättyi, ja kesän ajamttomuus näkyi surkeana polkuajona. Jotenkin itsesuojeluvaisto löi henkisen käsijarrun päälle, enkä uskaltanut laskea Tiirismaan kivikoita täysillä. En nyt ihan polun tukkeena ollut, mutta vauhti ei ollut sitä, mitä kilpanumeron kanssa kuuluu mennä. Marko tietysti kuittasi tämän ja oli taas liimautuneena takarenkaassa.

Lopulta pääsimme itse asiaan, eli Tiirismaan nousuihin. Tunsin taas omistavani suomenpystykorvan (?) reidet  ja mäki nousi ihan mukavasti. Edellä puuskutti naisten sarjan kuski, ja en malttanut olla tiedustelematta kesken nousun että montakos piikkiä tuossa takarattaassa on. Vastaus kuulosti suurin piirtein tältä: "Ei..puuh..u täs..sä m..puuh..tään pysty puuh..puhumaan." Itse tietysti pidin pokan ja hymyilin pohjalaista sisäistä hymyäni, koska ei juurikaan puuskututtanut ja puhe kulki hyvin. Yeah, Chuck Norris. Muutaman nousun ja laskun jälkeen tultiinkin jo maalinousuun, joka muistikuvissani oli nousu sieltä pahimmasta päästä. Olemattomia voimia oli kuitenkin tullut säästeltyä siihen malliin, että sain revittyä itseni kahden kanssakilpailijan edelle juuri ennen maaliviivan ylitystä.

Maalissa ei ollut ollenkaan niin heikko olo kuin ennakkoon pelkäsin. Päin vastoin, hampaankoloon jäi vielä harmitus kun ei ollut tullut ilmoittauduttua pitemmälle matkalle. No taivaalta päälle kaatunut vesiryöppy huuhtoi ajatukset taas tolalleen.

Kaiken kaikkiaan kisasta jäi mukava tunne, että ei tässä vielä olla romutukseen valmiita. Kesällä käden kuntoutumisen viivästyttyä suunnittelin jo lääkenarkkarin uraa, kun pyöräily ja normaali elämä tuntui niin kovin kaukaiselta. Mutta ei, Chuck Norris (varsinkaan suomenhevosen varustuksella) ei luovuta, vaan hyppää pyörän selkään ja ajaa auringonlaskuun.

Pukinsarvinen p..kele

Tämän kesän ensimmäinen maantielenkki tuli ajettua tänään. Sirkkelissä tuunattu käsi ei ole kestänyt aiemmin vaihdekahvoissa roikkumista, mutta tänään kaikki tuntui onnistuvan. Olen myös yrittänyt ohjelmoida pääkoppaani uutta proseduuria, jonka mukaan ajattelin loppukesän ajella. Uuuden toimintamallin mukaan pääasiassa tulee olemaan hauskanpito.. tai oikeastaan epämukavuuden ja tylsyyden välttäminen. Hommassa pitäisi olla jotain järkeä jotta tuloksena olisi miellyttävä olotila, eikä fillarointi alkaisi maistumaan puulta.

Epämukavuuden välttämisellä en tarkoita sitä, etteikö lenkillä saisi kärsiä. Päin vastoin, lenkillä pitää kärsiä, ja vieläpä oikein kunnolla. Esimerkiksi tämän päivän lenkillä kärsimystä piisasi niin, että välillä oikein kirosin että pitääkö sitä tälläkin pyörän p..llä kihnuuttaa näitä ylämäkiä.  Jonkinlaisen aavistuksen ajoreitistäni saa alla olevasta gps-träkistä. Eli yhtä ja samaa ylämäkeä ylös alas ja vieläpä samalla vaihteella koko ajan. Alamäkeen huimalla kadenssilla ja ylämäkeen sitten vähemmän huimalla.

Vältyinkö epämukavuudelta? No en totisesti. Mutta, homman pointsi on se, että tunnin rypistyksellä sain jalat siihen kuntoon, että tiesin ajaneeni. Ja mikä tärkeintä, myös päässä tuntui hyvältä. Jos olisin pyöritellyt kolme tuntia tasavauhtista lenkkiä, olisin toki kerännyt kilometrejä ihan eri tavalla, mutta tuloksena olisi ollut melko turhanpäiväinen lenkki. Kovin montaa kolmetuntista lenkkiä ei viikossa viitsi tehdä, sen sijaan tunnin rypistyksen voin tehdä milloin vaan.

Totta kai pitkiä lenkkejä tarvitaan, jos aikoo pyöräilijänä pysyä jonkinlaisessa kunnossa. Mutta niitä kun on tahkonnut aikansa, ne alkavat muuttua melko arkiseksi pyörittelyksi. Suomen luonto ja ilmasto onneksi huolehtii siitä, että maisema muuttuu. Talvella tuo kolmen tunnin lenkki saattaa kilometreinä mitattuna olla varsin vaatimaton, mutta suorituksena "pään sisällä" tarkasteltuna vuoden tähtihetkiä. Pitkät lenkit aion jatkossa tehdä maastopyörällä jotta homma olisi mukavaa.

Oikeastaan äärimmäinen, hetkittäinen epämukavuus on siis epämukavuuden välttämisen kannalta suorastaan välttämätöntä. Etkö ymmärtänyt? Ei se mitään, en minäkään, onneksi minun ei tarvitse olla sepustuksistani vastuussa. Ja tämä ei ole harjoitteluohje... kaukana siitä. Mutta ensi kerralla, kun on tullut aika kärsiä pyörän selässä, kannattaa se tehdä kunnolla.

Merida MTB Finlandia 2013

Helmikuussa lähetin voimieni tunnossa ilmoittautumisen ko. peijiaisiin. No kesä on mennyt sitten pyöräilyn kannalta munilleen käsivammasta toipumisessa, mutta silti aion tapahtumaan osallistua lahtelaisen maastopyöräilyn kannatushengessä. Eilen, kun olin heinäkuun ensimmäisellä pyörälenkillä, törmäsin Messilässä rataan tutustumaan tulleeseen ryhmään ja roikuin perässä melkein koko reitin. Reitti on koko lailla sama kuin edellisvuosina, eli sopivasti polkua, kovavauhtista, siis  todella kovavauhtista laskua hiekkatiellä ja armotonta ylämäen jyystämistä.  Teknisiä kivikoita on kolmella polkuosuudella, muuten polut ovat Messilälle tyypillistä juurakkotäristelyä. Oikeastaan todella mukava rata. Puolenkuntoisena tuonne on turha lähteä sijoitusta hakemaan, mutta saapahan nauttia kisafiiliksistä. Viime vuonna kaatosateessa ajetussa kisassa kinnersin kahdenkympin sakkiin, mutta nyt olisi tarkoitus tulla maaliin ennen kahdettasadatta polkijaa. Eilinen lenkki olikin sitten vähän kovempi kuin luulin; tarkoitus oli käväistä hakemassa kerhokaverilta tubelessteippiä, mutta matkaa siirtymineen tulikin sinkuloitua 96km. Jopa Pantaanin pyöränheittomäki meni nollilla 32x20 välityksellä (Jos et tiedä, mikä mäki on kyseessä, tule MC Krampin lenkeille...) Ihan ok suoritus mielestäni, kun ajattelee että R-kioskia kauempana ei ole juuri tullut fillarilla rullailtua. Kesäkuussa ajoin kaksi ryömintävauhtista lenkkiä Aurinkovuorella, ja siihenpä kesän vakavamieliset fillaritreenaukset sitten ovat jääneet. Muuten mukavaa aloituslenkkiä latistaa se, että teipit jäivät hakematta...